Tämän haastattelun toteuttamisen jälkeen maailma muuttui vain muutamissa viikoissa, ellei jopa päivissä. Astuimme poikkeustilaan, jossa joudumme sulkemaan ovemme sosiaalisilta kontakteilta ja arkielämän rituaaleilta. Myös aika tuntuu muuttuneen – se venyttäytyy ja laajenee eri suuntiin, ja joudumme keksimään uusia tapoja sen täyttämiseen. Aika on teema joka kiinnostaa myös taiteilija Niina Vatasta ja Maija Tammea, joista kumpikin on käsitellyt aikaa töissään. Aika on erottamaton osa kehoa, muistoja, kokemuksia ja olemassaoloa itseään.

15.03.2020

Istahdan instituutin kahvilaan Maija Tammen ja Niina Vatasen kanssa. Taiteilijoilla on takanaan muutama päivä keväisessä Pariisissa sekä edellisiltaiset avajaiset Festival Circulation(s)’ssa, jossa kaksikon töitä on esillä. Festival Circulation(s) järjestetään Pariisin maineikkaassa CENTQUATRE -kulttuurikeskuksessa. Festivaali toimii ponnahduslautana nuorille valokuvaajille, ja nostaa esiin monipuolisesti eurooppalaista nykyvalokuvaa. 

Niina Vatasen näyttely festivaalilla pohjautuu hänen tuoreimpaan kirjaansa, Time Atlas. Teos käsittelee nimensä mukaisesti aikaa. Vatanen luo kuviinsa kerroksia maalaamalla, leikkaamalla, liimaamalla ja uudelleenvalokuvaamalla. Kirjan kuvat ovat peräisin arkistoista, internetistä, tietokirjoista, oppaista ja manuaaleista, joita Vatanen yhdistelee toisiinsa seuraamalla intuitiotaan ja eri teemoja.  Kuvat limittyvät toisiinsa luoden kudelman ajasta, jossa historia, muistot ja havainnot kietoutuvat erottamattomaksi osaksi aikaa ja kokemustamme siitä. Aika matkaa kuvien läpi, se muodostaa polkuja metsiin, se silottaa kiviä, luo varjoja ja kaataa puita. 

Aika kiehtoo myös Maija Tammea. Circulation(s) -festivaalilla Tammen töistä on esillä White Rabbit Fever. White Rabbit Fever käsittelee aikaa ja sen suhdetta kuolemaan ja kuolemattomuuteen, sekä kauneuden ja inhon välisiä rajoja. Näyttelyn kautta valokuvaaja pohtii, missä vaiheessa elävä lakkaa olemasta. Näemme videoteoksessa kuolleen jäniksen muuttuvan osaksi metsää sekä valokuvia vuosikymmeniä sitten menehtyneen naisen, Henrietta Lacksin, syöpäsoluista, jotka jatkavat yhä elämäänsä tutkimuslaboratorioissa ympäri maailman. Tammelle aika tulee näkyväksi elämän ja kuoleman kautta. Kuolema antaa merkityksen aikakokemuksellemme.

“Kun aikaan liittyviä kysymyksiä lähtee tutkimaan, ne palautuvat usein uskontoon ja tieteeseen, mutta subjektiivinen kokemus ajasta on todellisuudessa kuitenkin paljon monimutkaisempi. “

Kysyn valokuvaajilta heidän yhteisestä mielenkiinnostaan aikaa kohtaan. 

Niina: Päädyin aiheen pariin reilu viisi vuotta sitten työskennellessäni  Suomen valokuvataiteen museolla arkistoprojektin parissa, jossa kävin läpi erään amatöörikuvaajan negatiiviaineistoa. Ajallisuuteen liittyvät kysymykset ovat kulkeneet teoksissani mukana aina, mutta tässä projektissa, haurastunutta negatiiviarkistoa selatessani, tunne ajan kulumisesta muuttui aivan käsinkosketeltavaksi. Kun aikaan liittyviä kysymyksiä lähtee tutkimaan, ne palautuvat usein uskontoon ja tieteeseen, mutta subjektiivinen kokemus ajasta on todellisuudessa kuitenkin paljon monimutkaisempi. 

Maija: Itselläni aika on taas enemmänkin sidoksissa ihmisen ruumiillisuuteen, kuolevaisuuteen ja kuolemattomuuteen. Mua kiinnostaa se, miten kuolevaisuus tai ruumiillinen olemus on yhteydessä aikaan ja esimerkiksi siihen, miten aika koetaan. Muutamissa tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että iän sijaan se, miten paljon ihmiset ajattelevat heillä olevan elinaikaa jäljellä, määrittää todella paljon sitä, mitä he haluavat tehdä ja mitä he kokevat tärkeäksi.

Niina: Aika on niin abstrakti aihe, että oon pyrkinyt ottamaan siihen leikkisän lähestymistavan. Leikkisä on siinä mielessä huono sana, sillä siihen liitetään usein naiivi ja merkityksetön sävy. Olen kuitenkin pyrkinyt säilyttämään työskentelyssä keveyden ja tietylaisen leikin elementin mahtipontisen ja hieman kliseisenkin aiheen vastapainona.

Maija: Olen vuorostani koettanut mennä kohti konkreettisia asioita, kuten syöpäsolujen ikuista kasvua. Tai jäniksen maatumista ja sitä, milloin sen ruumis lakkaa olemasta ruumis ja alkaa olla jotain muuta. Usein ajatellaan, että elävän ja kuolleen välinen rajanveto on selkeä mutta pelkästään ihminen on voi ollut kuollut eri tavoin; on kliininen kuolema ja biologinen kuolema ja myös elävä ruumis on mahdollinen kun puhutaan elintenluovutuksesta. 

Niina: Aika on myös hyvin kiinteä osa kameraa – valotusaika, kuvaushetki, se että voi tallentaa pienen viipaleen ajasta. Se on yksi keskeinen valokuvauksen elementti.

Maija: Circulation(s)’ssa esillä olevan teokseni jänis on haettu pariisilaisesta hienostoravintolasta! Ostin sieltä kaksi jänistä, koska en keksinyt, mistä muualta voisin saada kuolleita jäniksiä. Olin residenssissä Hôtel Chevillon’ssa, mistä kävin Pariisissa lähijunalla hakemassa laatikon kuolleita jäniksiä. 

Maija Tammi © Day 11 924, Pa-Ju. Sarjasta White Rabbit Fever, 2015–2016. *Pa-Ju on kuolematon syöpäsolulinja, joka on peräisin suomalaisesta potilaasta vuodelta 1983.

Niina aloitti 2000-luvun alussa opintonsa Taideteollisessa korkeakoulussa, josta valmistui (taiteen maisteriksi) vuonna 2008. Maija on puolestaan Taiteen tohtori, joka työskenteli kuvajournalistina kuusi vuotta ennen taiteellista uraansa. Vaikka valokuvaaminen on kulkenut mukana kummankin elämässä pitkään, ei suhtautuminen valokuvaamiseen ole täysin ristiriidaton. 

Maija: Työskentelen eniten valokuvan parissa, mutta koen sen olevan vain yksi ilmaisuväline muiden joukossa. En identifioidu pelkästään valokuvaajaksi, vaan enemmänkin taiteilijaksi.

Niina:  Kiinnostuin alunperin valokuvauksesta perinteisen pimiötyöskentelyn kautta, koska sehän on tosi taianomainen prosessi. Aloitin opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 2000 ja sain täysin analogisen koulutuksen. Valokuva on mulle äidinkieli – työskentelyn lähtökohta – mutta huomaan oman työskentelyni laajenevan koko ajan myös muille taiteen aloille. Samaan aikaan oma suhteeni valokuvaan on aika ristiriitainen. Käytän kuvissani todella paljon löydettyjä elementtejä, ja en itse välttämättä kuvaa erityisen paljon. Kuva itsessään kiinnostaa, ja luulen, että se analoginen koulutus mun taustalla vaikuttaa todella paljon siihen, mitä ylipäätään ajattelen valokuvasta. Mulle ei ole kuitenkaan sinänsä nykyään väliä, että millä tuotan kuvia, voin kuvata filmille, digille, kännykälle tai skannata. Ja luoda niistä arkistokuvista uudenlaisia kuvia.  Katson aina kyläillessä mummojen kanssa valokuva-albumit läpi. Tykkään kauheesti katsoa kaikkien tuntemattomien ihmisten kuvia!

Maija: Iso hatunnosto sille!

Niina: Ai sä et tykkää? Mä kyllä jaksan!

Niina: Arkistoprojektissa oli kiinnostavaa huomata, että 5 000 negatiivia muodostivat 40 vuotta yhden ihmisen elämästä.  Nykyään ihminen saattaa ottaa yhtä paljon kuvia parin viikon lomareissulla. 

Maija: Toki jonkin verran haluan dokumentoida omaa elämääni, etenkin nyt kun on lapsi, mutta siihen olen käyttänyt pelkästään polaroideja. Esimerkiksi puhelinta käytän enemmän muistiinpanojen tekemiseen, kuin kuvaamiseen. Multa puuttuu sellainen kevyen kuvaamisen moodi. Jos minulla on kamera kädessä, niin sitten tosissaan kuvataan! Ei ole mahdollista kuvata vaan vähän sinnepäin.

Niina: Kuvaan nykyään paljon myös puhelimella, ja se on kyllä lisännyt mun kuvaamista huomattavasti, koska kamerat on painavia, eikä niitä jaksa kantaa joka paikkaan. Puhelimesta on muodostunut tosi hyvä työkalu ja oon kyllä aika ylpeä siitä tällä mun taustalla. Valmistumisen jälkeen jouduin opettelemaan täysin uudenlaiset työskentelymetodit, koska sellaisia pimiölaitteita, joilla olin tottunut työskentelemään, ei ollut enää käytössä oikein missään. Puhelimella kuvaaminen on jotenkin vapauttanut mut sellaisesta välineen kahleesta.

“Joskus tuntuu siltä, että asioita arvotetaan sen mukaan, miten aikaavieviä ne ovat. Tämä on toki myös valokuvauksen rasite, kun ajatellaan sen olevan niin nopeaa ja helppoa. Vaikka juuri se tekeekin siitä monin verroin vaikeampaa.”

Maija: Tämä tulee jotenkin aikaan oudolla tavalla kiinni. Meillä on taipumusta ajatella, että jos jonkin asian tekemiseen menee pitkä aika, niin sen täytyy olla jotenkin parempaa. Voihan sitä käyttää kymmenen vuotta pöydän tekemiseen ja se voi kuitenkin olla huono pöytä. Joskus tuntuu siltä, että asioita arvotetaan sen mukaan, miten aikaavieviä ne ovat. Tämä on toki myös valokuvauksen rasite, kun ajatellaan sen olevan niin nopeaa ja helppoa. Vaikka juuri se tekeekin siitä monin verroin vaikeampaa!

Maija: Minulla oli kolmen muun taiteilijan kanssa Valokuvataiteen museolla näyttely Yhden kuvan manifesti, joka on eräänlainen puheenvuoro valokuvan sarjallisuutta vastaan. Ajatuksena on, että yhden kuvan pitäisi riittää. Se oli ihan hirveä prosessi meille kaikille, sillä jokaisen piti pystyä sanomaan yhdellä kuvalla kaikki, mitä halusi sanoa. Kuvasin saman kuvan monta kertaaa -noin 800 kertaa – kun piti saada juuri se yksi, liki täydellinen kuva. 

Teen teoksia joko niin, että lähden laajemasta teemasta ja katson, mihin aihe tiivistyy, tai niin, kuten Yhden kuvan manifestissa, että teos tiivistyy konseptuaalisesti ensin, ennenkuin  kuvataan. 

Niina: Kirjan parissa työskennellessäni toimin lähes päinvastoin – tietysti kaikki melkein 280 kirjan kuvaa ovat siinä jostain syystä. Ja tottakai oon karsinut siitä paljon. 

© Niina Vatanen, Time Atlas

Maija: Seuraava näyttelyni on nimeltään Kuolemattoman syntymäpäivä. Olen edelleen kiinnostunut kuolemattomuuden teemasta, mutta tällä kertaa näyttely keskittyy syöpäsolulinjojen sijaan noin yhden senttimetrin kokoiseen polyyppiin, hydraan, joka ei vanhene lainkaan. Lisäksi hydra voi kloonata itsensä ja uudelleenkasvaa – jos hydran leikkaa vaikka kahdeksaan osaan niin jokaisesta osasta kasvaa uusi. Se on regeneraation supertähti. Hyvin outo pieni eläin. Näyttely sisältää myös kreikkalaista mytologiaa ja käsittelee kuolemattomuutta monesta eri näkökulmasta

Niina: Jatkan edelleen aika-teeman parissa työskentelyä. Olisi hienoa jos tästä muodostuisi koko elämän mittainen projekti.  En ole heti tekemässä aiheesta uutta kirjaa, mutta yleisesti kirjaformaatti kiinnostaa paljon, sillä se on aika demokraattinen. Näyttelyllä on tietty kestonsa, ja vain tietyt ihmiset pääsevät näkemään sen. Kirja taas on pitkäikäinen ja sitä on helppo levittää ympäri maailmaa.  Ajattelen, että kirjat ovat teosteni pysyviä paikkoja. Näyttelyt elävät omaa elämäänsä siinä ympärillä, ja niissä teoksilla on oma orgaaninen, jatkuvasti muuttuva muotonsa.

Kuten kaikki muutkin julkiset tilat Pariisissa, myös Festival Circulation(s) joutui sulkemaan ovensa Covid-19 epidemian vuoksi. Festivaali jatkaa kuitenkin eurooppalaisen valokuvan edistämistä STAY HOME(S) -onlineprojektin kautta, jossa festivaalin valokuvaajilta julkaistaan päivittäisiä taiteellisia telegrammeja. Projektia voi seurata festivaalin verkkosivuilla sekä Instagramissa

Teksti: Veera Mietola