Kaksi ystävystä istuvat yön sydämessä illallispöydän ääressä, kokomustiin vaatteisiin pukeutuneina kuin murtovarkaat – tai murhaajat. He kuiskivat toisilleen talossa, joka nukkuu, ja jokin viestii katsojille, että heidän ei pitäisi olla siellä.  

Näin alkaa Lauri-Matti Parppein (s.1984) viimeisin lyhytelokuva Hiljaa kuin murhaajat, joka nähdään Institut finlandais’ssa 3. helmikuuta. Näytös on osa Les Arcs -elokuvafestivaaliin keskittyvää viikonlopun kestävää katselmusta, jolloin suomalaisen ja balttialaiselokuvan parhaimmisto valtaa instituutin elokuvateatterin. Lauri-Matti Parppei on Raumalta kotoisin oleva ohjaaja käsikirjoittaja, muusikko ja graafikko. Aalto yliopiston elokuvaohjauksen linjalta vastavalmistuneen Parppein lyhytelokuvissa toistuvia teemoja ovat ihmissuhteet, luopuminen ja yksinäisyys. Juttelimme Parppein kanssa elokuvantekijän identiteetistä ja siihen asettumisesta, sekä hänen ensimmäisestä kokopitkästä elokuvastaan.

Keskustelu nuoren elokuvantekijän kanssa matkaa nopeasti Rauman ja Satakunnan tee-se-itse -piireihin, joissa Parppei on kasvanut ja vapaasti kokeillut erilaisia itseilmaisun keinoja. Parppei kokee tee-se-itse -kulttuurin vaikuttavan myös nykyään vahvasti hänen identiteettiinsä ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tärkeintä pikkukaupungin DIY-ympäristössä ei ollut niinkään taiteellisesti timanttiin hiottu lopputulos, vaan se, että tehdään jotain itselle merkityksellistä. Tätä Parppei kantaa mukanaan nykypäivänäkin. “Koen vieläkin, että ominaisin tekemisen tapani on tosiasiassa aika tee-se-itse -henkinen, sillä oma tekeminen ja luova työskentely on usein kummunnut aika spontaaneista ja impulsiivisista lähtökohdista. Minun on täytynyt aika pitkään sopeutua ajatukseen siitä, että lyhytelokuvan tekeminen ja sen rahoittaminen voi kestää useita vuosia – kyseessä on kuitenkin vain muutama sivu tekstiä.” 

Kahden viimeisen lyhytelokuvan saadessa hyvin rahoitusta, myös liimalla ja nitojalla tehdyt lavasteet ovat vaihtuneet uudenlaisen vastuuntunnon ja kärsivällisyyden opettelemiseen. “Kun on saanut elokuvalleen hyvän budjetin, oma etuoikeutettu asema alkaa heti tuntua jotenkin niskassa”, Parppei naurahtaa. “Muistan kuvauksissa, kun kameraryhmä kantoi kamoja sisään ja kun riensin tottumuksesta auttamaan, työntekijät tokaisivat minulle, että ‘Öö, ei sun tarvitse tehdä mitään’. Itselle se, että on ohjaaja, on aina tarkoittanut, että haluan tehdä niitä asioita. Olen aikaisemmin tottunut niin erilaiseen tekemiseen. Nyt kun on päässyt tekemään elokuvia myös hyvällä budjetilla, olen yrittänyt vähän turhankin paljon työntää omaa egoa syrjään.” Parppei kertoo kuitenkin jatkavansa omaa nollabudjetin puuhasteluaan, joissa hän pääsee viettämään enemmän aikaa ohjaamisen parissa.

“Elokuvat tulivat mukaan, kun huomasin, että siinä pystyy yhdistämään kuvan, musiikin ja kirjoittamisen. Elokuva muodosti leikkauspisteen, jossa omat osaamisalueet limittyvät toistensa kanssa.”

Ohjauksen lisäksi Parppei on myös elokuviensa käsikirjoituksen ja musiikin takana. Elokuvien ohella Parppei soittaa myös post-pop -yhtyeessä nimeltä Musta valo. Parppei kertoo innostuneensa elokuvista osaksi musiikin kautta. “Muistan, kun rupesin lapsena kiinnostumaan elokuvien tekemisestä, mutta se oli pitkään täysin musiikista irrallinen ajatus. Luulen kuitenkin, että elokuvat tuli mukaan, kun huomasin, että siinä pystyy yhdistämään kuvan, musiikin ja kirjoittamisen. Elokuva muodosti leikkauspisteen, jossa omat osaamisalueet limittyvät toistensa kanssa.” Musiikki kantaa tärkeää roolia myös käsikirjoittamisessa. “Saatan usein tehdä jotain musiikkia valmiiksi jo käsikirjoittaessani. Koen, että se edistää elokuvan tunnetilan hahmottamista. Välillä tuntuu, että elokuvissani on vähän liikaakin musiikkia juuri siksi, että sitä on jo ajatellut valmiiksi tarinan sisään.” 

Kuva elokuvasta Hiljaa kuin murhaajat. © Anni Porrasmäki

Tällä hetkellä Parppei on tekemässä ensimmäistä kokopitkää elokuvaansa, Jossain on valo joka ei sammu. Myös tässä tarinassa musiikki ja ohjaajan oma tausta kotikaupunkinsa tee-se-itse -ympyröissä on vahvassa roolissa. Elokuvassa itsemurhaa yrittänyt huippuhuilisti muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleen pyrkien saamaan otteensa elämästä takaisin. Hän tapaa vanhan koulukaverinsa, joka on jäänyt paikkakunnalle tekemään omituista taidetta. He alkavat tekemään yhdessä musiikkia, jollaista kukaan maailmassa ei ole ikinä kuullut. Kyseessä on paranemistarina, joka on kuitenkin synkkyydestään huolimatta hauska ja hyvinkin toiveikas. “Elokuva liittyy aika paljon omaan taustaan muusikkona pienessä kaupungissa. On aika eri asia tehdä outoja juttuja Raumalla kuin esimerkiksi Pariisin tai Berliinin taidepiireissä. Aihe kiehtoi minua.”

“Koen tärkeäksi käsitellä elokuvissani jotain, mitä tapahtuu oikeasti. Luotan siihen, että ne samat asiat, mitkä tuntuvat itselle temaattisesti suurilta, ovat sitä myös muille.”

Inspiraatio elokuviin löytyy usein Parppein omasta elämästä. Elokuvien aiheet voivat tuntua henkilökohtaisilta, mutta Parppei pyrkii heijastamaan elokuvillaan samoja kokemuksia katsojiinsa. “Elokuvani kääntävät katseensa enemmänkin katsojaan, jolloin se luo myös itselleni turvallisen ympäristön käsitellä omia kokemuksia.” Parppei kertoo myös halunneensa säilyttää elokuvissaan tiettyjä dokumentaarielokuvan piirteitä, vaikkei se aina vahvasti näykään ulospäin. Hän on usein esimerkiksi ottanut rooleihin kokemattomia näyttelijöitä sillä ajatuksella, että he ovat saattaneet kokea elämässään vastaavia asioita kuin elokuvan hahmot. “Koen tärkeäksi käsitellä elokuvissani jotain, mitä tapahtuu oikeasti. Luotan siihen, että ne samat asiat, mitkä tuntuvat itselle temaattisesti suurilta, ovat sitä myös muille. Omista kokemuksistani pystyn kertomaan kuitenkin parhaiten”, Parppei kertoo. 

Parppei kuvaa elokuvissaan läheisiä ihmissuhteita, luopumista ja menettämistä. Rakastavaiset viettävät viimeisen yhteisen päivänsä yhdessä, eronnut pariskunta puhuu puhelimessa ensimmäisen ja ehkä myös viimeisen kerran eronsa jälkeen. “Vihoviimeisiä ihmissuhde-elokuvia” , Parppei naurahtaen kuvailee elokuviaan. Kysyn, mitä tämä teema merkitsee hänelle. “Pop-musiikissa kappaleet kertovat usein samasta asiasta – se on tosi toisteista. Elokuvissa ihmiset puolestaan kaipaavat ehkä jännittävämpiä ja monipuolisempia sisältöjä. Itse puolestani vain tykkään käsitellä usein samoja aiheita ja lähestyä niitä eri kulmista ja eri tavoin. Vähän niin kuin tekisi niitä popkappaleita.”

Kuva elokuvasta Hiljaa kuin murhaajat. © Anni Porrasmäki

Päädymme keskustelemaan vielä tarkemmin Hiljaa kuin murhaajat -elokuvasta. Tunnelmaltaan hiipivä ja trillerinomainen elokuva kertoo kahdesta ystävyksestä, jotka viettävät viimeistä yhteistä kesää kotikaupungissaan. Päivisin he hoitavat kesätöikseen ihmisten puutarhoja ja öisin vierailevat salaa muiden taloissa, asukkaiden nukkuessa. Parppeilta toivottiin hänen aikaisemmasta tuotannostaan poikkeavaa elokuvaa, mutta hän kertoo myös tämän elokuvan saaneen alkunsa ohjaajan omista ystävyyssuhteista. “Jossain mielessä tämä elokuva kertoo kaikkein eniten siitä, miten kaverit sai elokuvasäätiöltä tukea ja minä en”, Parppei kertoo nauraen. “Kun kirjoitin tätä elokuvaa vuonna 2015, se oli sellainen tietynlainen tunne mikä mussa oli – että kaikki nämä itseä älykkäämmät, taitavammat, rohkeammat ja ihanammat ihmiset pääsee, ja aivan ansaitusti, eteenpäin. Kirjoitin elokuvan käsitelläkseni näitä hankalia turhautuneisuuden tunteita. Elokuva kuvattiin vasta kolme vuotta myöhemmin, jolloin mietin, että kuka tämän oikein on kirjoittanut. Vaikka oma tyyli on ehkä muuttunut vuosien saatossa, koen, että se elokuva säilytti jotain, mistä voin kuitenkin pitää kiinni.”

Parppei mainitsee kokeneiden ystävien kanssa työskentelemisen nostavan paikoitellen esiin epävarmuuden ja huijarisyndrooman tunteita. Sana ‘elokuvantekijä’ alkaa kuitenkin pikkuhiljaa tuntua omalta.  “Aikaisemmin olen sanonut, että olen vain ihminen, joka tekee vähän elokuvia, mutta nyt vähitellen uskallan kutsua itseäni elokuvantekijäksi.”

Teksti: Veera Mietola