Soft Variations – ONLINE yhdistää tutkimustyötä ja koreografiaa yhteisötyöskentelyyn. Koreografi, taiteellinen johtaja Sonya Lindfors kertoo lisää tästä Together Alone -hankkeesta.

Soft Variations – ONLINE -projektin keskiössä on ajatus yhteisöjen voimaannuttamisesta. Kuinka sait idean hankkeeseen?

Olen syntynyt ja kasvanut Suomessa, missä kerrotaan tarinaa aina siitä, kuinka Suomessa “ei ole paljon ruskeita tai mustia ihmisiä koska Suomi on niin pieni maa”. Taiteenkentän homogeenisuus on kuitenkin seuraus paljon isommasta rakenteellisesta ongelmasta. Tämä on selkeästi näkyvissä isoissa kaupungeissa kuten Pariisissa. Nuoruudessa vietin paljon kesiä Pariisissa tanssiopintojen parissa, ja huomasin jo silloin, kuinka taiteelliset instituutiot olivat todella valkoisia ja homogeenisia, monikulttuurisesta ympäristöstä huolimatta.

“Joka kerta kun astun lavalle, lavan kummitukset ovat siellä kanssani. Kaanonit, representaatiot. Ihoni, eri melatoniinin määrä, kantaa mukanaan merkityksiä ja politisoituja tarinoita. Minulla ei ikinä ollut mahdollisuutta neutraaliin kehoon. Siksi meidän pitää dekolonisoida lavat.”

Työskentelyni käsittelee rakenteellisia ongelmia ja niiden purkua. Soft Variations – ONLINE -projekti on syntynyt halusta tarjota rodullistetuille ihmisille tilaa, jossa voimme asettautua kontekstiin, tilaa jossa nykytaiteesta voidaan käydä keskustelua ja väittelyjä, mutta myös halusta näyttää heille että se on jotain heitä varten, jotain mihin he voivat kuulua.

Lopulta idea syntyi halusta työskennellä mustien ja ruskeiden yhteisöjen kanssa, tukea voimaannuttamista, kriittisen ajattelun ja parantumisen keinoja.

Se syntyi tarpeesta monipuolistaa, mutta myös tarpeesta kyseenalaistaa. Ketkä ovat taiteilijoita ja instituutioita, joille teemme taidetta? Kuka on oletettu yleisö? Kenestä puhutaan kun puhumme meistä? Ketkä ovat “me”?

Ensimmäinen versio projektista tapahtui Mannheimissä vuonna 2018. Miten kaikki alkoi?

Lähtökohta Soft Variations -projektille oli tutkia neutraalin kehon konseptia ja neutraalisuutta yleisemmin, tuoda mustaan ja ruskeaan kehoon, rotuun ja representaation liittyviä kysymyksiä keskiöön. Mannheimissä lähestyimme näitä teemoja keskustelemalla, kirjoittamalla ja tekemällä harjoituksia. Työryhmä koostui mustista ja ruskeista saksalaisnaisista ja ammattilaisista, johon kuului Esete Sutinen, Zen Jefferson ja minä. Yhdessä sessiossa keskustelimme osallistujien kanssa siitä, miksi nykytaide tuntui heistä niin kaukaiselta. Miksi he eivät käyneet teattereissa? Miksi he eivät menneet katsomaan nykytanssia?

Kaikki näytti nivoutuvan representaatioihin, narratiiveihin ja sisäänpääsyyn. Mitä tarinoita kerrotaan lavalla? Ketkä ovat esiintyjiä, näyttelijöitä, taiteellisia johtajia? Mitä kuratoidaan? Minkälaisia mustan ja ruskean representaatioita on esillä? 

Mannheim on hyvin monipuolinen kaupunki, jossa on laaja saksalais-turkkilainen yhteisö, mutta silti teatteri ja esiintyvän taiteen miljöö eivät olleet monimuotoisia.

Mannheimin kokemus jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja halusin jatkaa tätä työtä. On mielenkiintoista huomata kuinka joskus taiteellinen projekti saa täyden merkityksensä vasta kun olet keskellä prosessia. Soft Variations -teos tuntuu erityisen merkitykselliseltä tällä hetkellä, mustien ja ruskeiden murhien, poliisiväkivallan ja Black Lives Matter -liikehdinnän keskiössä. Alunperin tarkoituksemme oli ravistella normaaliuden ja neutraalisuuden määritteitä, mutta uskon teoksemme koskettavan yhtä ydinongelmista jotka luovat rakenteellista väkivaltaa.

On kysymys myös siitä, kuka määritellään ihmiseksi.

Kuka voi edustaa humaanisuutta ja ihmisyyttä? Ja keneltä ihmisyys poistetaan.

“Aiheutamme pelkoa. Vain olemalla. Meidän ei tarvitse tehdä mitään.”

Vahvan, hoikan, länsimaalaisen valkoisen cis-heteron keho on ihmisyyden keskiössä. Neutraali ja ei-poliittinen. Valkoisuus on näkymätöntä ja silti sitä pidetään parempana, kun taas mustaa pidetään uhkana. Kun Ahmaud Arbery murhattiin tänä keväänä, hän oli lenkkeilemässä. Lenkkeilemässä. Poliittisen pakolaiskriisin aikana, monien pakolaisten saapuessa Suomeen, pystyi tuntemaan ja huomaamaan kuinka valkoiset suomalaiset olivat ärsyyntyneitä pelkästä näystä kun ruskeita ihmisiä oli istumassa ja viettämässä aikaa julkisilla paikoilla. Aiheutamme ihmisissä pelkotiloja. Vain olemalla. Meidän ei tarvitse tehdä mitään. Tämän vuoksi mielestäni kysymykset jalankulkijuudesta ja neutraalisuudesta on ongelman keskiössä.

Kaikki palautuu taiteeseen ja esiintymislavaan. Joka kerta kun astun lavalle kaikki kummitukset ovat siellä. Kaanonit, representaatiot. Ihoni, eri melatoniinimäärä, kantaa mukanaan merkityksiä ja tarinoita jotka politisiodaan. Minulla ei ollut ikinä mahdollisuutta neutraaliin kehoon. Tämän vuoksi meidän tulee dekolonisoida esiintymislavat.

Minkälaista oli käydä näitä keskusteluja pandemian aikana sekä George Floydin murhan jälkeen?

Tänä keväänä Soft Variations – ONLINE -projekti on toteutettu yhdessä työtovereideni Julian Owusun ja Esete Sutisen kanssa. Työryhmänä koimme että meidän tulee puhua poliittisista kehoista, mustuudesta ja rakenteellisesta sorrosta erityisesti juuri nyt. Meidän täytyy myös jatkaa unelmointia ja fasilitoida tilaa keskustelulle, tuelle ja parantumiselle.

Monet ihmiset ovat sanoneet pandemian vaikuttavan kaikkiin yhtälaisesti, mikä ei ole totta. Ihmiset, jotka ovat valmiiksi marginalisoituja, heikkoja, köyhiä, asen haastavissa oloissa ilman riittäviä resursseja, vakuutuksia ja valinnanmahdollisuuksia, kärsivät eniten. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pandemian vaikutukset ovat iskeneet pahiten mustiin ja ruskeihin yhteisöihin.

Usein kriisien keskellä tapahtuu suuria muutoksia. Pelkään, että konservatiiviset arvot tulevat takaisin sekä yhteiskunnassa, taiteessa että kulttuurissa. Suomi on 2020-luvulla vielä erittäin monokulttuurinen, ja siellä voi olla vain yksi ongelma kerrallaan. Ensin se oli pandemia, ja nyt se on protestit. Mutta kaikki linkittyvät toisiinsa. Audre Lorde on sanonut: “Ei ole olemassa yhden asian taistelua, koska emme elä yhden ongelman yhteiskunnassa”. Ihmisillä on vaikeaa ymmärtää tätâ. Taistelut tapahtuvat samanaikaisesti, ne risteytyvät ja kasaantuvat.

Workshop-työskentely ja fyysiset kohtaamiset ovat olleet tärkeä osa työskentelyäsi. Minkälainen kokemus on ollut tehdä sitä online-ympäristössä?

Minulle on tärkeää nähdä ja koskettaa ihmisiä, hengittää, tanssia ja hikoilla heidän kanssaan. Samanaikaisesti etätyöskentely on normalisoinut käsityksen siitä, että on itse asiassa mahdollista olla täällä ja työskennellä samaan aikaan jonkun kanssa Brasiliassa, Singaporessa tai New Yorkissa. Tottakai se oli mahdollista myös aiemmin, mutta en pitänyt sitä ensisijaisena vaihtoehtona. Nyt kun se on pakollista, se avaa uusia mahdollisuuksia. Harjoittelemme sähköisen yhteistyön työkalujen käyttöä, ja uskon että nämä työkalut säilyvät tulevaisuuteen.

Haastattelu: Estelle Leroux