Artikkeli on alunperin julkaistu Ylen nettisivuilla 11.11.2018. Tämä artikkeli on luettavissa IF julkaisussa ranskaksi ja englanniksi, joka on ilmaiseksi jaossa Institut finlandais’lla 6.9.2019 lähtien.

Ylpeys ylläni

Kirkkaanpunainen pohjakangas on kirjailtu yksityiskohtaisesti erivärisillä lasihelmillä.

Kolttasaamelaisen naisen lakki kertoo kantajastaan enemmän kuin harjaantumaton silmä pystyy ensivilkaisulla havaitsemaan. Lakista voi päätellä kantajansa siviilisäädyn. Onko hän naimisissa, leski vai jopa etsimässä itselleen puolisoa? Vanhan perinteen mukaan lupaavan kumppanin löydyttyä kosija solmii kolttaneidon lakin satiininauhoihin solmun. Se on merkki kotiväelle, että häitä voi alkaa suunnitella.

Sevettijärveläinen Jasmin Semenoff, 18, hymähtää vienosti tarinalle.

– Kai se noinkin on, mutta ei enää kukaan niin tee, hän naurahtaa.

Nuori nainen pukee kolttasaamelaisen puvun rutiinilla. Ensin hän vetää jalkaansa poronnahkaiset kengät. Hän kietoo keltaiset ja punaiset villapaulat nilkkojensa ympärille. Nilkkoihin ylettyvä violetti hame sujahtaa ylle nopeasti. Kymmenet laskokset saavat helman lainehtimaan. Hameen päälle puetaan vielä monin laskoksin somistettu pusero, kuurta. Koko puvun kruunaa Semenoffin mielestä ne kaikista kauneimmat: punaisena hehkuvan neidon lakin, peeʹrvesǩin, hän asettelee varoen hiusrajalle. Lopullisen ryhdin viimeistelee vyötärölle sidottu helmivyö.

– Kun puen puvun päälleni, minulle tulee tosi hyvä olo. Ja ylpeä.
Kolttapuku on kaunein asia, jonka hän omistaa.

Peeʹrvesǩ on vaimon lakkia pelkistetympi: värikkäät satiininauhat jäävät leijailemaan taakse hiusten alle. Lakki suoristaa kolttatytön selän kuin itsestään.

Ylpeä ei kuitenkaan ole sana, jolla Semenoff kuvailisi suhtautumistaan omiin kolttasaamelaisiin juuriinsa. Hän uskoo, ettei kolttapukuun pukeutuminen tuntunut hänen vanhemmistaan samalta kuin hänestä. Jos omasta saamelaisuudesta ei voinut vielä vuosikymmeniä sitten olla ylpeä, oli tilanne kolttasaamelaisena vielä pahempi.

Kolttasaamelaiset ovat alkuperäiskansa. He ovat saamelaisten yksi etninen ryhmä. Kolttien perinteinen asuinalue sijaitsee Suomen, Norjan ja Venäjän raja-alueella. Suomessa kolttasaamelaisia on arviolta 600. Koltansaamen kieli on vakavasti uhanalainen, koska sen puhujia on enää vain muutamia satoja. Vielä vuonna 2006 koltansaamen nuorin äidinkielinen puhuja oli yli 30-vuotias. Kolttasaamelaiset joutuivat jättämään Karjalan evakkojen tavoin maailmansotien jälkeen oman perinteisen asuinalueensa Petsamossa. Kolttasaamelaiset muuttivat Inarin kunnassa sijaitsevilla uusille asuinsijoilleen 1949–1952. Lopullisen sijoitussuunnitelman mukaan Petsamon kolttasaamelaiset asutettiin Nellimin alueelle, Paatsjoen kolttasaamelaiset Keväjärvelle ja Suonikylän kolttasaamelaiset Näätämön alueelle. Koltat ovat vähemmistön vähemmistö, jota pidettiin alempiarvoisena saamelaisryhmänä muiden saamelaisten keskuudessa. Vuosikymmeniä sitten saamelaisuutta ei pidetty arvossa. Omat juuret oli helpompi piilottaa kuin näyttää kuuluvansa vähemmistöön.

Saamelaisten käsityöt ja saamenpuvut ovat näkyvin osa alkuperäiskansan kulttuuria.

Saamenpuku myös kulkee kantajansa yllä omista ristiäisistä hautajaisiin asti. Oma suku pitää huolta, että puku puetaan oikein ja kannetaan ryhdikkäästi.

Semenoff kuuluu kuitenkin sukupolveen, joka sai jo ala-asteella pari tuntia viikossa opetusta koltansaamen kielellä. Nuorelle tytölle oman suvun kielen opiskelu tapahtui hampaat irvessä. Koltansaamea ei puhuttu Semenoffin kotona, ja isomman paikkakunnan koulussa pienen kielen tunnit tuntuivat nuoresta tytöstä taakalta.

– Opiskeluun liittyi enemmänkin häpeää enkä halunnut oppia koltansaamen kieltä. Kun muutimme Sevettijärvelle, kaikki muuttui aivan täysin.

Semenoffin perheen muuttaessa vajaan 200 asukkaan kolttasaamelaiskylään Sevettijärvelle Jasmin innostui oman sukunsa kielestä. Kolttaa opiskelevia luokkakavereita oli useampi eikä saamen tunneilla tarvinnut enää olla yksin. Myös kolttasaamelainen kulttuuri oli vahva osa koulun opetusta. Saamelaisten käsityöt ja saamenpuvut ovat näkyvin osa alkuperäiskansan kulttuuria. Puvut ovat värikkäitä ja kantajansa näköisiä. Saamenpuku on aina persoonallinen kokonaisuus. Pukukulttuuri tänä päivänä on elinvoimainen ja heijastaa tämän hetkistä maailmaa. Saamenpukuun pukeutumiseen kasvetaan yleensä lapsuudesta lähtien.

Omaan kolttapukuun kasvaminen ei ole yhtä yksinkertainen asia. Vaikka pukuja näkyy vuosi vuodelta entistä enemmän, moni kolttasaamelainen saa ensimmäisen pukunsa vasta aikuisuuden kynnyksellä. Erityisesti kolttasaamelaiset naiset ovat lisänneet kolttapukujen käyttöä. Puuvillaisia hame- ja puserokankaita löytyy joka lähtöön niin kuoseissa kuin väreissäkin. Oman määccaǩin eli kolttapuvun ompeluprojekti inspiroi kokeilemaan. Se vahvistaa omaa identiteettiä. Puku on parhaimmillaan kuin oman ihon jatke. Kuin juuret, jotka kertovat, mistä puvun kantaja on kotoisin ja mihin sukuun hän kuuluu.

Kuva: Henry Lämsä

Inarilainen Kati Ljetoff, 32, puki ensimmäistä kertaa kolttapuvun ylleen vasta pari vuotta sitten. Kolttapukukulttuuriin hän tutustui kunnolla vasta, kun alkoi opiskella saamelaiskäsitöitä.

– Kolttapuvun käyttäminen tuntuu raskaalta. En tarkoita sitä kielteisessä mielessä, vaan siksi, että se minulle on aivan täysin uusi juttu, Ljetoff kertoo.

Oman puvun pukeminen on tuonut Ljetoffille yhteenkuulumisen tunteen muihin saamelaisiin, mutta myös omiin juuriin. Hänen perheessään ei juuri kukaan ole aikaisemmin käyttänyt kolttapukua. Aikuisiällä Ljetoff huomasi kolttasaamelaisen käsitöiden jatkuvasti kiinnostavan. Hän päätyi lopulta käsityöartesaanin opintoihin.

– Olen vanhempana viimein ymmärtänyt, mihin kuulun. Oma puku on iso osa sitä. Haluan, että siitä tulee vielä nykyistä vahvempi osa minua, innostuu Ljetoff.

Vaimon lakki on kolttasaamelaisten käsitöiden kruunu. Šaamsiǩ on kuin tehty jumalattarille.

Kolttapuku poikkeaa paljon muista Suomen saamenpuvuista: puku on kaksiosainen ja koristeluihin kuuluvat helmikoristeet ja erilaiset päähineet. Kolttakäsitöiden taitajat voidaan laskea kahden käden sormin. Esimerkiksi näyttävän vaimon lakin, šaamsiǩia, osaa tehdä vain yksi ihminen. Tämän vuoden alussa saamelaisen käsityön yhdistys Sámi Duodji keräsi kokoon käsityöläisiä, jotka opettelevat elvytyskurssin aikana lakin tekemisen alusta loppuun. Kurssittajana on kokenut käsityöläinen – ainoa, joka on tehnyt vaimon lakin itse alusta loppuun. Ljetoff on yksi viidestä kurssilaisista. Käsityöläinen tuntee painetta kolttakulttuurin elvyttämisestä.

Vaimon lakki erottuu muista lakeista ylväydellään. Muutoin se noudattaa samaa kirkkaanpunaista, helmin koristeltua tyyliä. Ennen vanhaan sarvimainen muoto luotiin koivun tuohesta. Tänä päivänä lakin pohja eli kovike työstetään vanhasta huopatossusta. Pelkkä kovikkeen tekeminen vie kuukausia jopa parhaimmalta käsityömestarilta. Koviketta työstetään käsin ommel ompeleelta – kunnes se löytää lakin lopullisen sarvimaisen muodon.
– On hirveä hinku oppia tekemään vaimon lakki hyvin. Haluan onnistua siinä. Tulevaisuudessa olen yksi heistä, jotka tämän lakin taitaa, pohtii Ljetoff.

Kovera lakin yläosa taipuu kuin sarveksi kehystämään naisen kasvoja. Helmikoristeita on yhä runsaammin kuin missään muussa saamelaisessa käsityössä.

Kuva: Henry Lämsä

Omaan pukuun pukeutuminen ensimmäistä kertaa tuntui Heidi Gauriloffin, 30, mielestä hyvin jännittävältä. Neidon lakin asettelu sai kädet tärisemään. Hän sai apua puvun pukemiseen koltansaamen kieliopintojen opettajalta. Tätä hetkeä Gauriloff oli odottanut lapsuudesta asti: vuoden kestäneet koltansaamen kielen opinnot olivat takana.

– Se hetki oli kohokohta omalle kielenopiskelun vuodelle. Oma puku kruunasi elämäntilanteeni. Olin vihdoin oppinut koltansaamen kielen.

Tuo hetki innoitti Gauriloffin opiskelemaan myös kolttasaamelaisten käsitöiden artesaaniksi ja kisälliksi. Gauriloffin suvussa puvun käyttäminen oli loppunut kokonaan. Pukukulttuurin elvyttämisestä tuli suuri osa omaa elämää ja tienestiä.

– Minulla ei ollut ihmistä, joka näyttää ja opettaa, kertoo Gauriloff.

Käsityömestari opetti Heidi Gauriloffille helmikirjailua, kolttatytön lakin ompelun ja kolttanaisen kuurtan kaavoituksen.

Myös Gauriloffin tie vei kolttavaimon päähineen elvytyskurssille, jossa myös Kati Ljetoff opiskeli.

– Kurssi on ollut meille todella tärkeä. Vaimon lakki oli haastava jo siksi, että vanhemmista käsityömestareista vain harva on sen valmistanut, kertoo Heidi Gauriloff.

Oma saamenpuku, gákti, mááccuh tai määccaǩ, muuntuu jo edustavasta juhlapuvusta omaksi festariversiokseen ja arkipäivään soveltuvaksi käyttövaatteeksi.

Kolttapukuun pukeutuminen nostattaa monenlaisia tunteita niin pukeutujassa kuin saamelaisyhteisössäkin.

Sevettijärveläinen Jasmin Semenoff puki oman pukunsa ylleen ensimmäistä kertaa yläkouluikäisenä. Sitä ennen hän oli lainannut vanhoja kolttapukuja Sevettijärven koululta tai esiintynyt lainavaatteissa. Teini-ikäisen mielestä tunkkaisten, käytettyjen vaatteiden pukeminen ei tuntunut mukavalta. Kun Semenoff sai vihdoin oman pukunsa ylleen, hän oli yhtä hymyä. Omasta puvusta tuli nopeasti tapa tuoda omat juuret esiin. Jasminin puku on kokonaan violetti. Se on hänen lempivärinsä. Kolttapuku on juuri sellainen, jota hän voi kantaa ylpeydellä.

– Ennen vanhaan meitä kolttasaamelaisia on ryssitelty. Asiat ovat toisin nykyisin. Harvoin meitä enää pidetään eriarvoisina, varsinkaan meidän saamelaisnuorten kesken, kertoo Semenoff.

Kolttapukuun pukeutuminen nostattaa monenlaisia tunteita niin pukeutujassa kuin saamelaisyhteisössäkin. Nykypäivän kolttapukeutuminen ei vanhempia kolttasaamelaisia usein miellytä. Koska koko kolttakulttuuri on vanhemmalle sukupolvelle ollut syy hävetä itseään, voi nuorempien kolttanaisten rohkeus tuntua pelottavalta. Jopa vieraalta. Ei tuo ole ollut se oikeanlainen puku, mitä ennen käytettiin. Ei ennen vanhaan ollut varaa käyttää noin paljon eri värejä.

Kolttapukuun pukeutumisessa on oma kynnyksensä. Nuoret ovat kokeneet, että asenteet puvun uudistumista kohtaan voivat vaikuttaa pahimmillaan siihen, ettei pukuja halutakaan käyttää.

Nuori kolttanainen pukee puvun ylleen oma itsenään ja haluaa näyttää mistä on kotoisin. Tällaista ylpeyttä ei koettu vielä 1990-luvullakaan. Nykyään puku edustaa jo paljon myönteisempiä tunteita ja kokemuksia.
Siitä lähtien, kun kolttasaamelainen esiintyy puvussaan ensimmäistä kertaa, hän kantaa mukanaan katseita vuosikymmenien takaa. Katseita, jotka tuntuvat painolastilta. Kolttasaamelaisuus ei ollut prameilun aihe, jollaisena se tänä päivänä voi osittain näyttäytyä. Kun katsoo itseään peilistä puvussa, nousee mieleen syvällisiä ajatuksia. Voinko minä pukeutua tähän pukuun, vaikka olen aikuiseksi saakka puhunut vain suomen kieltä? Toivottavasti minun ei tarvitse kuulla mitään kielteistä puvustani.

”Kolttasaamelaisten pitäisi pohtia, että kannammeko edelleen häpeän taakkaa. Nyt on aika päästää irti.”

Raskainta on olla ensimmäisten joukossa, jotka pukevat vuosikymmenien häpeän jälkeen kolttasaamelaiset juuret paljastavan puvun ylleen. Heidi Gauriloff kertoo tunteneensa innon lisäksi pahaa oloa pukiessaan puvun ensimmäistä kertaa. Paha tunne johtui täysin muiden mielipiteistä.

– Kun saamenpuvun laittaa päälle, on heti ihmisiä arvostelemassa sitä. Onko se oikeanlainen ja miten se on puettu?

Vanhoista käsityöperinteistä pyritään pitämään kynsin ja hampain kiinni.

– Meidän pukukulttuurimme on eräänlaisessa lokerossa edelleen. Tuntuu kuin vanhempi sukupolvi haluaisi lukita sen lokeron, kuvailee Gauriloff.

Käsityöläisenä Gauriloff pelkää, että jos esimerkiksi uusille väreille ei raivata tilaa, saattaa koko käsityöperinne museoitua.

– Meidän pitäisi osata iloita jokaisesta puvun käyttäjästä ja uudesta käsityöläisestä, näkee Gauriloff.

Nuoret artesaanit haluaisivat keskittyä työssään kannustamaan ja jakamaan tietoa nuoremmilleen. Kati Ljetoffilla on oman puvun tekoa harkitseville kolttasaamelaisille selkeä viesti: oma puku on vain vahvistanut omaa itsetuntoa.

– Olen onnellinen siitä, miten olen koko ajan kasvanut ihmisenä ja oma puku on osa omaa kasvua. Minulle oma puku tällä hetkellä kaikista paras vaate, mitä minulla on ja vahvin osa itseäni, kertoo Kati Ljetoff.

Puvun pitäisi heijastaa sitä aikaa, jossa saamelaiset elävät, ei vain historiaa. Näin Ljetoff ajattelee. Tulevaisuudessa nuorilla koltilla on monia esikuvia näyttämässä mallia, ettei pelkoa omien juurien näyttämisessä tarvitse olla.

– Kolttasaamelaisten pitäisi pohtia, että kannammeko edelleen häpeän taakkaa. Nyt on aika päästää irti.

Jokaiselle itselleen pitäisi syttyä palo kantaa pukuaan ylpeänä.

Jasmin Semenoff vannoo osaavansa jonain päivänä tehdä kaiken ihan itse. Jos kokeilee jotain uutta, se ei tarkoita, että hän unohtaisi perinteet.

– Kolttakulttuuri on minulle jotain sellaista, mitä haluan siirtää eteenpäin. Kun minulla on oma perhe, haluan pukea lapset kolttapukuun ja haluan, että he oppivat kielen. Minäkin aion vielä uskaltaa puhua.

 

Teksti Sara Wesslin
Kuvat Henry Lämsä

Alkuperäisen artikkelin voit lukea täältä.