Axel Antas, Lost to sight, Pohnpei Starling, 2019

Sanan ja aistin välissä

Olen ammatiltani filosofi. Päiviäni ohjaa lukeminen, kirjoittaminen, ajattelu. Toimin sanojen avulla, yhdistelen kielellisiä käsitteitä, teen niistä argumentteja, johtopäätöksiä. Kaikkeen tähän liittyy vaara: aistien unohtaminen. Filosofi saattaa unohtaa kehonsa, solunsa, hermoratansa, tuntoisuutensa. Hän saattaa sivuuttaa ihon, joka koskettaa kirjan karheita sivuja sekä aivosolukon, joka on alati hauras, kuolevainen ja aistien suojelema. 

Poikkeama

Fenomenologit, kuten Edith Stein, muistuttivat 1900-luvun alkupuoliskolla muita filosofeja siitä, että kehoa ei tule unohtaa. Fenomenologia pyrki hahmottamaan – ei niinkään ”objektiivisia totuuksia” – vaan subjektiivista näkymää todellisuuteen. Se kysyi: miten ihminen kokee todellisuuden? Kokemuksen mukana kulkee kehollisuus. Ajattelija voi muodostaa ajatuksiaan vain kehon kautta, kehossa. Kirjoitus tulee kädestä, joka tarvitsee taustalleen ilmaa itseensä vetävät keuhkot, pumppaavan sydämen, ja kyvyn aistia kylmää, nälkää, janoa, halua. Tämä muistutus voi tuntua itsestään selvältä. Silti tiedän monia nykyfilosofeja, jotka pitävät fenomenologien aistimellisuutta jollakin tapaa ei-filosofisena.

Syksyllä 2020 luin puistossa filosofi Thomas Metzingerin kirjoittamaa, neurotieteitä ja filosofiaa yhdistävää kirjaa The Ego Tunnel. Kirjassa kuvataan tapaa, jolla ihmismieli simuloi todellisuutta, tuottaa sitä. Kuvaus seuraa Immanuel Kantin väitettä, jonka mukaan me emme voi koskaan tavoittaa ”todellisuutta sinällään” – me voimme tavoittaa vain sitä koskevan simulaation, jonka vankeja olemme. Simulaatio on ikään kuin elokuva tai peli, jonka aivomme rakentaa, ja jonka ulkopuoliseen meillä ei ole pääsyä: se on todellisuus siten kuin sen havaitsemme ja koemme, ei todellisuus objektiivisesti tavoitettuna. Metzinger keskittyy ansiokkaasti pohtimaan, mitä poikkeamat simulaatiossa tarkoittavat. Toisinaan simulaation tuottamisessa tapahtuu erikoisia asioita, jolloin ihminen esimerkiksi ”havaitsee” lentävänsä kehonsa ulkopuolelle. Aivot tekevät virhearvion ja syntyy hyppyjä pois normaalista, kirjaimellista lentoa ulos totutusta. Luin tätä kaikkea ahnaasti, aistini puistolta sulkien.

Eräänä iltana silmät ummistettuani saatoin edelleen nähdä makuuhuoneen katon ikään kuin silmäluomiani ei olisi lainkaan olemassa. Sama toistui seuraavinakin iltoina. Viimein aloin nähdä öisin kattojen läpi suoraan kirkkaalle tähtitaivaalle. ”Poikkeama simulaatiossa”, totesin itselleni. Olin filosofi, joka etääntyi omista havainnoistaan tutkiakseen niitä kiinnostavana objektina, kuriositeettina. Samalla olin filosofi, joka vaimensi aistien ja kehon yltyvää hätää. Jokin minussa oli jo säikähtänyt ilmiötä ja alkanut huutaen hakata tietoisuuteni ohuita seinämiä tullakseen kuulluksi. Siirsin pelkoa syrjemmälle. Oli oltava rauhallinen, analyyttinen. Oli purettava poikkeama osiin, joita saattoi tarkastella teorian tuomien käsitteiden valossa. 

Hieman myöhemmin alkoi päänsärky, joka ei lähtenyt särkylääkkeillä. Se tuntui pirstaloivan kalloani sisältäpäin, mutta tietoisuuteni seinämät pysyivät suljettuina. Söin hajamielisenä lisää lääkkeitä ja koetin keskittyä kirjoihin, teksteihin, käsitteisiin – koetin unohtaa paitsi poikkeaman simulaatiossa, myös poikkeaman kehossani, aisteissani, minussa. 

Pian aloin voida pahoin. Todellisuudesta oli tullut keikkuva laivankansi. Pitelin kadulla rakennusten seinistä kiinni oksennellen, hikoillen, vapisten. Jokainen askel tärähdytti aivokudostani tuskallisesti. Saatoin nähdä lauseita kuvina ja haistaa sanoja tuoksuina. Aistini olivat kiertyneet yhteen ja sekoittuneet, ja niiden uusi, kaoottiselta vaikuttava kollaasi koetti kertoa minulle jotakin. Silti etääntynyt filosofi minussa kulki yhä kauemmas niiden ääreltä. Koetin edelleen olla rauhallinen, tyyni, stoalainen. ”Minun on vain saatava levätä kunnolla”, vakuutin itseäni. 

Kotiin päästyäni koetin löytää mukavan asennon, jossa minua ei oksettaisi. Merkilliseksi muuttunut havaintomaailma ja kouristellen oksentava keho olivat vain anomalia, joka täytyi ottaa järjellisesti haltuun. Filosofi ei kuitenkaan enää ollut rationaalinen, vaan kauhuissaan sen edessä, mitä moni kieltä ja ajattelua korostava pelkää: kehon äkillistä esille nousua tavalla, joka lopulta läpäisee järjen ja kielen vallan sekä työntää eteemme kuolevaisuuden, aluista ja lopuista koostuvan biologian.

Aisti

Heräsin tunteja myöhemmin. Makuuhuone oli jo hämärtynyt. Kehossani soi hälytys, joka käski minua nousemaan ylös. Aistini olivat kovaääninen ja kirkasvaloinen summeri, joka raikui solujeni poikki niin valtavalla pauhulla, että tietoisuuden seinämät antoivat viimein periksi. Nousin ylös, kaaduin, koetin uudelleen. Olin jo sekaisin, tokkurainen. Oksentelin joka askeleella, en löytänyt puhelintani, aivoni tuntuivat paineistetulta lasiastialta, joka räjähtäisi aivan kohta. Aistien muodostama hälytys oli äkisti liikkeelle paneva voima, ei-kielellinen kehotus, ”nyt!” ilman kirjaimia. Nyt! Heti!

Kun viimein pääsin ensiapuun, kehoni aseteltiin sänkyyn ja sitä mittailtiin eri tavoin. Se kuljetettiin erilaisten kuvauslaitteiden läpi, siitä otettiin verta ja selkäydinnäytteitä. Viimein kalloni avattiin ja aivoistani leikattiin ulos tulehduspesäke, joka olisi todennäköisesti purskahtanut pian rikki ja työntänyt minut kooman kautta kuolemaan. Kaulalaskimooni pumpattiin valtavia määriä antibiootteja. Silti tuntematon bakteeri sai jälleen vallan, ja sairastuin sepsikseen. Kehoni aseteltiin uudelleen sairaalansänkyyn ja jälleen sitä mitattiin, arvioitiin, tökittiin neuloin, yhdisteltiin erilaisiin kojeisiin.

Kaiken tämän keskellä oli rationaalinen mieleni hiljentynyt. Etäisyyden ottaminen tuntui mahdottomuudelta, jota en edes yrittänyt. Todellisuus oli palautunut aisteihin, mitä yksinkertaisimpiin tuntemuksiin. Sydämen toimintaa mittaavan laitteen tasaiset piippaukset, hoitajan käden lempeä kosketus, kielelle kuivuva jano ja takaraivossa tykyttävä, yhteen niitattu haava täyttivät tietoisuuteni. 

Sairaalassa on vaikea paeta kehon ensisijaisuutta. Kun kehoon on tehty viilto, kun sitä on leikattu, kun siitä on otettu näytteitä näytteiden perään, on se tehnyt itsensä – minut – tiettäväksi. Kun keho on – kun minä olen – väsynyt, katoavat abstraktit käsitteet kuin lasista ilmaan nousevat kuplat. Läsnä on vain lämmin biologia, keuhkolihasten liike, kahvin ja desinfiointiaineen tuoksut, kaukaiset naurahdukset ja itku, jonka äkisti tunnistaa omakseen. Läsnä ovat aistit simulaatioiden ja käsitteiden takana. 

Ludwig Wittgenstein ehdotti jykevästi nimetyssä teoksessaan Tractatus Logico-Philosophicus (1921), että kieli luo todellisuuden rajat. Ehdotus vaikutti äkisti absurdilta. Aistit luovat maailman, kutovat sen esille, ovat se.

Liike ja liikutus

Aivoihini tulehduksen myötä muodostunut paine selitti merkilliseksi muuttuneita havaintojani. Se ja leikkauksen jälkihetket myös veivät havaintoni yhä hurjempiin poikkeamiin. Uin kalaparvissa, lensin lintujen mukana, olin paikoillani kyhjöttävä lisko ja viimein valovuosien päässä syttyvä ja sammuva partikkeli. Todellisuutta koskeva simulaationi oli muuttunut rajusti ja kulki esihistoriaan sekä kauas tulevaisuuteen. Kun keskustelin aivokirurgin kanssa, kasvoi hänen ympärilleen viidakkokasveja. 

Kaikki oli hetken sekaisin, koko todellisuudestani oli tullut poikkeama. Teoriat olivat kadonneet, muistini tuntui tahmealta, välillä en tavoittanut sanoja, ajattelu väsytti minuuteissa uneen. Samalla aistini tuntuivat olevan niin avoinna, että mikä vain oli mahdollista, ja niin hyppäsin ilmaan, veteen, avaruuteen. 

Olisi ehkä ylevää väittää, että kaipasin analyyttistä ajattelua sekä kirjojani. Todellisuudessa halusin jäädä aistien elävään, kiemurtelevaan, kutittavaan kuhinaan, joka oli kaikkeus tiivistettynä lukemattomiksi mahdollisuuksiksi, jatkuvaksi muutokseksi. Jokainen sana tai sanojen yhdistelmä on liian ahdas tavoittaakseen aukinaiseksi räjähtäneiden aistien olemusta muutoin kuin pinnallisesti. Ne ovat valokeila, joka osuu vain yhteen kohtaan valtamerta. Joskus toivon öisin, että voisin edelleen uida tuossa valtameressä yhtenä kalana muiden kalojen rinnalla, niiden vilahtavia, sinkoilevia kylkiä seuraten. 

Suomut kuitenkin putoilivat, ja niiden tilalle palasi ihmiskehon iho. Keho oli tulehdusten ja antibioottien väsyttämä, mutta se oli minä-keho, tämä keho. Päätin, etten enää unohtaisi sitä ikään kuin se olisi kartesiolaisen dualismin toinen vastinpari, mielen sisältävä astia vailla itsellistä merkitystä. Katselin käsiäni, tunnustelin uupuneita raajojani, kuuntelin sydäntäni. Keho, minä, oli edelleen elossa ja olin äkisti siitä kiitollinen – aisteilleni. 

Kyyneleet saapuivat useita kertoja päivässä ja yllättivät minut voimallaan. Lamauttavia päänsärkyjä kokenut filosofi Friedrich Nietzsche kuvasi teoksessaan Aamurusko (1881), kuinka voimakasta kärsimystä kokenut voi kärsimyksen jälkeen kuulla musiikkia ja itkeä. Olin pitänyt tuosta kuvauksesta pitkään, mutta se oli koostunut sanoista. Nyt se koostui kokemuksesta. Maailmasta oli tullut äärettömän kaunis ja liikutuin puiden, musiikin, koiran katseen ja ystävän äänen edessä niin, että saatoin pudota polvilleni ja vain itkeä. 

Antonio Damasio ja Martha Nussbaum ovat ehdottaneet, että tunteet ovat liikettä. Ne syntyvät aistiemme ja hermoratojemme liikkeestä, ja ne motivoivat liikkeeseen. Suomenkielinen sana ”liikutus” tavoittaa tämän hyvin. Tunne voi olla kirjaimellista liikutusta, joka saa meissä aikaan naurua, itkua, vihan ja rakkauden tekoja. Se voi olla liikettä, kaiken yli kiirivää iloa. Liikutuin aistieni olemassaolosta, niiden mahdollistamana.

Alku

Olin aina pitänyt fenomenologiasta. Olin luullut olevani kosketuksissa kehollisuuteeni, eläimellisyyteeni, biologiaani. Silti ajatteleva puoli minua oli siirtänyt aistieni viestit syrjään niiden sanoessa, että jotakin oli vialla. Olin sittenkin ollut järjellä ja lopulta järjettömyydellä aisteja tukahduttava filosofi. 

Poikkeaman myötä olin pudonnut takaisin kehooni ja lopulta sukeltanut, lentänyt, ryöminyt jokainen hermo avoinna mahdottomille asioille. Hallinta oli kadonnut, analyysi oli vaimentunut, ja jäljellä oli ollut tuntoinen eläin, joka liikuttui maailman olemassaolosta. Tukahdutettu pelko kehon kuolevaisuudesta, ajatuksen päätöspisteistä ja biologian lopusta oli taittunut, sillä loput olivat alkuja.

Eräänä yönä unet toivat yläpuolelleni palloja, joista putoili kirjoja ja sanoja. Aloin elää jälleen kielessä, kielestä, kielellä. Aloin muistaa paremmin, ajatella eheämmin. Koin olevani täyden ja tyhjän todellisuuden välillä; kehon ja aistien maailma oli täysi, kun taas sanojen maailma oli tyhjä näyttämö, jolla ihmiset kulkivat alati puhuen ja tietämättä, mitä sanoivat. Silti minun oli otettava kirjat ja sanat vastaan, kasattava ne syliini, sillä ilman niitä en voisi kommunikoida kaikkea tahtomaani muille sanallisille olennoille.

Nyt kirjoitan tätä kaikkea, kuvaan ja analysoin sitä sanoilla. Samalla sormeni liikkuvat näppäimillä, sydämeni puskee veren kohisemaan suonissani, korvani kuulevat koirieni huokauksia, leikkausarpeani kihelmöi. Koetan yhdistää maailmoja, aistien ja teorian todellisuuksia, täyttä ja tyhjää. 

Täysi maailma vaikuttaa ”todellisuudelta sinällään”. Siellä Kantin ja Metzingerin väitteessä ei ole koettua merkitystä. Mikä muu voisi olla ”todellisuus sinällään” kuin se, mitä aistimme meille ilmoittavat? Tyhjässä maailmassa esitetään absurdeja kysymyksiä, kuten: miten voisimme koskaan tietää totuutta tai todellisuutta sinällään, miten voimme edes tietää, olemmeko olemassa, tai onko muilla ihmisillä ja toislajisilla eläimillä mieli, tai onko maapallo todellinen? Nämä ovat analyyttisesti mielekkäitä ja kokemuksellisesti mielettömiä kysymyksiä. Kenties ne ovat keino täyttää tyhjää teatteria. Kenties niitä pohtivat roolihahmot, jotka eivät vielä tunne itseään. 

Kuten moni, tahtoisin yhdistää nämä kaksi. Tahtoisin kysyä ja aistia. Kyseenalaistaa ja pitää totena. Olla tietämättä ja tietää, olla mielellinen ja mieletön. Puhua käsittein ja tuntea, kokea, liikkua, koskettaa, haistaa, nähdä, kuulla. Nämä ovat sekä ristiriitoja että turhia vastakkainasetteluita. Muistan, miltä tuntui haistaa sanat. Miltä tuntuu nyt kuulla ja nähdä sanat tai koskettaa niitä? Miltä tuntuu ajatella? Miltä tuntuu ajatusten välissä? Miltä tuntui ennen ajatusta? 

Alussa ei voinut olla sanaa, sillä sanan taakse vaaditaan mieli ja mielen taakse keho, biologia, liike – meressä uiva kala, ilmassa lentävä lintu, avaruudessa syttyvä ja sammuva partikkeli, joka yhdistyy toisiin partikkeleihin ja tuottaa hermosolun, aistin. 

Lähteet

Damasio, A. 1999. The Feeling of What Happens: Body, Emotion and the Making of Consciousness, New York: Harcourt Brace and Company.

Metzinger, Thomas. 2009. The Ego Tunnel: The Science of the Mind and the Myth of the Self. New York: Basic Books. 

Nietzsche, Friedrich. 1881. Daybreak / Aamurusko (Morgenröte – Gedanken über die moralischen Vorurteile).

Nussbaum, Martha. 2001. The Upheavals of Thought: The Intelligence of Emotions. Cambridge: Cambridge University Press.

Stein, Edith. 1989. On the Problem of Empathy. Translated by Watraut Stein. Washington: ISC Publishing.

Elisa Aaltola on filosofian tutkija sekä ympäristö- ja eläinetiikan dosentti Turun yliopistosta. Aaltolan julkaisuihin lukeutuvat tieteellisten artikkeleiden lisäksi muun muassa “Eläinten moraalinen arvo” (Vastapaino 2004), “Animal suffering: Philosophy and culture” (Palgrave MacMillan 2012), Johdatus eläinfilosofiaan (toim., Gaudeamus 2013), “Eläimet yhteiskunnassa” (toim. yhdessä Sami Kedon kanssa, Into 2015), “Empatia: myötäelämisen tiede” (yhdessä Sami Kedon kanssa, Into 2017), “Varieties of empathy: Moral psychology and animal ethics” (Rowman & Littlefield 2018) ja “Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto” (Into 2019). Aaltolan blogia voi seurata osoitteessa http://www.hermithounds.com.

When our eyes touch – A I S T I T / coming to our senses Institut finlandais’n galleriassa 19.5.-01.08.2021.