Nykyään törmää ajoittain populistiseen väitteeseen, jonka mukaan Suomea ollaan pakottamassa monikulttuurisemmaksi. Taustalla on virheellinen käsitys siitä, että Suomi olisi joskus ollut yksikulttuurinen ja -kielinen umpio. Tosiasiassa Suomi on monen sangen erilaisen elementin ravitsema biosfääri, jonka nykyisen elinvoiman sanoisin peräti olevan juuri moninaisuuden ansiota. Pohjolamme varhaisimpiakin vaiheita ovat värittäneet (milloin rauhanomainen, milloin kilpahenkinen) rinnakkaiselo, vaellukset eri kansojen perinteisten asuinalueiden välillä – sekä uusien uskomusten, tapojen ja kielten omaksuminen ja vanhoista luopuminen.

Minä olen esimerkki tyypillisestä yksikielisessä ympäristössä kasvaneesta suomalaisesta, mutta pitkään ei tarvitse miettiä, kun kuva kielimonoliitista jo saa säröjä ja sävyjä. Toinen isoäitini oli oppinut paljon ruotsia herrasväen palveluksessa; lapsuudenystävällä oli saksankielisiä sukujuuria kosmopoliittisessa Viipurissa; paikallisessa vanhainkodissa vastaan tuli tataarirouva, jonka kanssa sain harjoitella lapsena intohimoisesti harrastamaani turkin kieltä; tuttavaperheen sukunimi oli sotien jälkeen suomalaistettu venäjänkielisestä nimestä…

Puhumattakaan koko Suomen kielimiljööstä, joka jo lähtökohtaisesti on virallisesti kaksikielinen ja käytännössä monikielinen: jopa niinkin rajusti marginalisoidut vähemmistökielet kuin saamen kielet, Suomen romanikieli, karjala ja jiddiš ovat mitenkuten sinnitelleet valtakielten puristuksissa.

Nykypäivän muuttoliikkeiden tai kansainvälisen kaupan myötä Suomeen rantautuvat kielet ovat siis luonteva osa pitkää jatkumoa. Ja toitottivat poliittiset intohimot mitä tahansa, elämme todellisuudessa, jossa Suomi sykkii myös vaikkapa arabiaksi, kurdiksi, ranskaksi, somaliksi, viroksi, albaniaksi ja dariksi. Raja-aidat ryskyvät, kun näillä kielillä hytistään vappuaaton räntäsateessa, herätään kesäyön kirkkauteen, puetaan kurahaalareita, rakastetaan ja petytään, luodaan ja lorvitaan. Eletään.

Luutuneita kategorioita aletaan vihdoin kyseenalaistaa vakiintuneissakin rakenteissa. Esimerkiksi kirjallisuutta on usein jaoteltu “kotimaiseen” ja “käännöskirjallisuuteen”. Vaan entäpä kun suomensin viime vuonna Hassan Blasimin romaanin Allah99 (WSOY, 2019)? Arabiasta, kyllä vain, mutta kirjailija on Suomen kansalainen ja kirjakin kertoo yhtä paljon Suomen kuin Irakinkin todellisuudesta. Kumpaa se on? Universaalistuvassa kulttuurissa kysymys on epärelevantti, kun uteliaisuus antaa palttua yksikielisen kansallisvaltion ihanteelle.

Moninaisuuden hyväksyminen edistää yhteenkuuluvuudentunnetta. Olen kielialan ammattilaisena saanut huomata sen omakohtaisesti. Kun Allah99-romaania ylistettiin mediassa ja somessa, moni irakilainen kertoi tajunneensa ensimmäistä kertaa samaistuvansa johonkin suomalaiseen menestystarinaan. Ja kun keväällä 2020 polkaisimme Ylellä pikavauhtia pystyyn korona-aiheisen tv-uutispalvelun arabiaksi, kurdiksi, dariksi ja somaliksi, kieliyhteisöiltä tulvi myönteistä palautetta: “Suomen tv:stä tuli ohjelmaa juuri minulle. Tuli ensi kertaa olo, että olen oikeasti kansalainen.”

Olen valtavan kiitollinen kaikille niille uranuurtajille, jotka ovat työllään yrittäneet saada suuren yleisön huomaamaan, että suomalaisuus voi olla monenväristä ja -kielistä. Me valtaväestön edustajat olemme hiljalleen ymmärtämässä, miten tärkeää on avartaa julkisen keskustelun samaistumispintaa koskemaan ihan kaikkia siihen kuuluvia.

* * *

Ilman ulkopuolelta tulevaa vaikutusta ajattelumme soistuisi sameaksi ja jäisi kiertämään kehää oman napansa ympärille. Suomalaiset kirjailijat ja ajattelijat ovat alusta lähtien saaneet vaikutteita monikielisestä kaikupohjasta – joko lukemalla erikielisiä alkuteoksia tai niiden suomennoksia ja ruotsinnoksia. Esimerkiksi Aleksis Kiven kirjallisia esikuvia olivat Shakespeare ja Cervantes, joiden teoksia hän luki ruotsiksi. Ja suomalaista nykykirjallisuutta, niin omaperäistä kuin se parhaimmillaan onkin, on hyvin voimakkaasti ravinnut käännetty maailmankirjallisuus.

Maailmankirjallisuuden saaminen suomalaisten lukijoiden ulottuville ei ole itsestäänselvyys. Kääntäminen on hidasta käsityötä, joten teoksen saaminen pikkuruisen kielialueen markkinoille on monimutkainen kaupallis-kulttuuris-taloudellis-älyllinen ponnistus. Parhaimmillaan siinä onnistutaan, koska lukeminen on ainakin vielä toistaiseksi jaksanut pitää harrastuksena pintansa seireenimäisen somen ja muiden nykymaailman aikasyöppöjen puristuksissa ja koska maassa on kulttuuria arvostavia rahoittajatahoja.

Kohennettavaa tilanteessa olisi kuitenkin paljon. Kirjallisuuden kaupallinen kenttä on ikään kuin ilmiöistynyt, kun tehokkaan tiedonvälityksen ansiosta olemme reaaliajassa perillä kaikesta pintaan nousevasta kuplinnasta. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että leijonanosan huomiosta varastavat raflaavat, äänekkäät ja hyökkäävät äänenpainot, joilla on usein iso tuotantokoneisto takanaan – ja globalisaation lainalaisuuksien vuoksi nämä ilmiöt syntyvät usein englanniksi.

Tämän jyrän alle jää harmittavan paljon kirjallisuutta, joka avaisi meille uusia älyllisiä ulottuvuuksia, mutta jotka eivät pärjää huomiotaloudessa, koska ehkä kulkevat ajattelussa omia polkujaan, etenkin jos ajatukset on muotoiltu jollain muulla kuin englannin kielellä. Tästä on syytä olla huolissaan, sillä kieli on yksi ajattelua ohjaava asia, ja ymmärtääksemme moniniitistä maailmaamme meidän pitäisi nimenomaan ammentaa tietoa erilaisista lähteistä.

Ensimmäinen mieleen tuleva esimerkki on kotiyhteisömme Euroopan unioni. EU:n koneistossa päätetään mitä tärkeimmistä meitä kaikkia koskevista kysymyksistä, mutta mistä lopulta saamme tietoa Euroopan arvoista ja suuntauksista? Tiedotusvälineet hoitavat toki osansa antamalla faktatietoa, mutta entä eurooppalaisten varsinainen sielunelämä? Siihen saisi parhaiten kosketuksen seuraamalla maiden kulttuurituotantoa.

Vaan kuinka paljon suomennetaan bulgarialaista, puolalaista tai portugalilaista kirjallisuutta? Jopa saksalaista ja ranskalaista kirjallisuutta on käännöksinä tarjolla varsin vähän, kun miettii, miten elinvoimaisista maailmankielistä on kyse. Englanniksi kirjoitetaan ensiluokkaisen hienoja teoksia, mutta eurooppalaisen elämän seuraamisessa se ei voi olla ainoa suodatin – brexitin jälkeisessä todellisuudessa entistä vähemmän. Sama pätee tietenkin koko muuhunkin maailmaan, sillä mikään kolkka ei maapallolla ole nykyoloissa niin kaukainen, etteivät sen tapahtumat jollain tavalla vaikuttaisi meihinkin.

Arabiankielinen maailma on hyvä esimerkki. Poliittisista (ja lisääntyvässä määrin ilmastollisistakin) syistä alkaneet muuttoliikkeet ovat loiskauttaneet arabimaiden todellisuuksien laineita Suomeen asti, ja jos haluamme ymmärtää asianhaaroja, meidän on syytä kuunnella sikäläisiä ääniä. Media välittää kyllä tärkeät faktatiedot, mutta luovia tekstejä lukemalla saamme näköaloja myös ihmisten emotionaaliseen totuuteen.

Tästä syystä uskon vakaasti, että monikielisyyden tukee lopulta myös maailmanrauhaa. Empatiaa on huomattavasti helpompi kokea jotakuta sellaista kohtaan, johon on saanut jonkin emotionaalisen yhteyden. Vaikkapa kuva- ja tanssitaide saattavat puhutella yli kielirajojen, mutta sanataiteella täytyy olla välikäsi, truchement.

* * *

Ihmiskunnan tulevat haasteet ovat sellaista kokoluokkaa, että niiden selättämiseen tarvitaan kaikki mukaan. Talkoot tuottavat kyllä tulosta, kun kaikkien vahvuuksille osataan antaa tilaa ja kun yhteistä tarinaamme otetaan omalla kielellään kertomaan joka ainut. Omalta osaltani yritän jatkossakin kantaa korteni kekoon ravitsemalla kulttuurielämäämme muista kielistä suomennetuilla ajatuksilla. Se vaalii meidän kaikkien kielenterveyttä!

Sampsa Peltonen on auktorisoitu kääntäjä (arabia–suomi, suomi–ranska–suomi), joka tekee työkseen av-käännöksiä Ylellä ja kirjasuomennoksia eri kustantajille. Hän on tällä hetkellä myös jäsenenä suomen kielen lautakunnassa, joka on suomen kielenhuollon asiantuntijaelin.