Uusi Pariisi on Suomen Ranskan instituutin uusi ilmiöjuttusarja. Kymmenen vuotta Pariisissa asunut toimittaja Pihla Hintikka kirjoittaa kotikaupunkinsa kiinnostavimmista, ajankohtaisista ilmiöistä, paikoista ja ihmisistä. Sarja alkaa Pariisin poikkeuksellisten tapahtumien vuoksi tästä.

Minun Pariisilleni

My Bloody Valentine. Fleet Foxes. Blonde Redhead. MGMT. Belle and Sebastian. Calexico. Sufjan Stevens. The Shins. Herman Düne. Yo La Tengo. Wilco.

Mieheni pyörittämän Le Bonbon -lehden synttärijuhlat, joissa hukkasin suosikkivillatakkini. The Flaming Lipsin keikka, jonka viimeisen biisin aikana kaverini pääsivät lavalle tanssimaan bändin kanssa.

En edes muista kaikkia niitä kymmeniä kertoja, kun olen nauranut, tanssinut ja nauttinut musiikista ja elämästä Le Bataclan -keikkapaikassa Pariisin 11. kaupunginosassa. Kun muutin Pariisiin kymmenen vuotta sitten, en muuta tehnytkään kuin juoksin rock-konsertista toiseen.

Le Bataclanissa en koskaan jaksanut jättää takkiani narikkaan keikkapaikan aulassa, vaan kävelin joka kerta lehtolehtisiä jakavien nuorten ja vartijan ohi suoraan mustasta oviaukosta sisään. Joka kerta oli pirun kuuma. Ja kalja oli kallista. Mutta musiikki oli hyvää, se paransi aina kaiken. Monesti keikan jälkeen esiintyjät hengailivat naapurin paikallisessa kuppilassa, kuten minäkin.

Ei käynyt koskaan mielessäkään, että 1860-luvulla rakennetun kauniin teatteri- ja konserttisalin sisällä voisi joku päivä päästä hengestään. Vain siksi, että sattuu pitämään musiikista. Tai siksi, että keikkapaikkaa pyörittivät juutalaiset vielä syyskuuhun asti. Tai koska on pariisilainen.

Le Carillonista oli vuosien varrella tullut yksi ystäväpiirini itsestään selvistä aperitiivipaikoista. Se on keskeisellä paikalla Républiquen lähellä, siellä ei käy turisteja, juomat ovat edullisia, terassille mahtuu ja naapurin ravintoloihin voi lähteä syömään heti, kun tulee nälkä. On aasialainen Le Petit Cambodge, pizzapaikka Maria Luisa, italialainen La Madonnina, vietnamilainen kasvisravintola Tien Hiang tai tapaspaikka Marilou. Tai sitten mentiin cocktailille Zeldaan Rue Bichat’n päähän.

Le Carillonin ohi kävellessä tiesi aina jäävänsä suustaan kiinni, kun joku kaveri oli hörppäämässä siellä päiväkahvia tai iltapastisia. Keväisin, kesäisin ja syksyisin seisottiin kadulla asti auringonlaskussa ja kilauteltiin viinilaseja toisiinsa hymyillen. Mistä lähtien se on ollut kuolemaan tuomittua käytöstä?

Tai kuinka monta sataa kertaa olen kävellyt La Belle Équipe -kuppilan ohi Rue de Charonnella matkalla naapurikadun kantakahvilaan ja miettinyt, että tuohonkin voisi joskus istua. Joskus istuinkin. Ja niin istui moni läheinen ystävänikin.

Mutta ei onneksi viime perjantaina. Silloin Le Carillonin naapurissa asuva ystäväni oli Amsterdamissa. Le Bataclanissa Eagles of Death Metal -bändiä kuvannut kaverini lähti ensimmäisten biisien jälkeen kotiin nukkumaan, koska oli niin väsynyt. Kaikki ihan läheiseni olivat kuin sattuman kaupalla jossakin muualla kuin siellä, missä ammuskeltiin. Itse olin kotona poikani ja mieheni kanssa, joka oli palannut kotiin vain puoli tuntia ennen iskuja Le Bataclanin naapurista työhuoneeltaan.

Mutta moni tuttu, kaveri ja ystävä on menettänyt läheisensä. Osa on vakavasti loukkaantunut. Ei pelkästään tutuissa kantapaikoissani vaan myös Stade de France -jalkapallostadionilla, joka kerää kaikki ranskalaiset yhteen uskonnollisesta, etnisestä, sosiaalisesta tai poliittisesta taustasta ja kannasta riippumatta. Ja myös Comptoir Voltaire -kahvilassa Boulevard Voltairella, jossa kasher ja hallal -kaupat seisovat vieri vieressä.

Pelkkä tieto siitä on niin kauhea, masentava ja musertava, että joutuu joka päivä vähän taistelemaan, ettei anna pelolle periksi. Ettei pelkää mennä metroon. Ettei säiky, kun joku koputtaa olkapäähän. Että pitää järjen kädessä, kun tulee hälytyksiä, useimmiten vääriä sellaisia. Että osaa lukea mediaa.

Siksi on niin koskettavaa nähdä, kuinka kauheuden keskellä pariisilaiset nousevat puolustamaan elämää. He sanovat tarmokkaasti, etteivät he pelkää ja marssivat kaduille, kantavat kukkia, kynttilöitä ja Hemingwayn Paris est une fête -kirjoja iskupaikoille.

He huutavat: Koulutusta! Kulttuuria! Lisää koulutusta ja kulttuuria!

He menevät istumaan terasseille, syömään ravintoloihin ja poksauttavat viinipullon auki. He lukevat kirjoja, katsovat elokuvia ja kuuntelevat musiikkia. He keskustelevat ystäviensä kanssa, syövät hyvää ruokaa, nauttivat tai ainakin yrittävät nauttia elämästä yhdessä niin kuin ennenkin. Sellainen on minun Pariisini.

Ja viranomaiset voivat kieltää mielenosoitusten järjestämisen 30. marraskuuta alkavan COP21-ilmastokokouksen tiimoilta, mutta se ei saa pariisilaisia vetäytymään koteihinsa tai estä heitä osoittamasta mieltään ilmastopolitiikkaa vastaan.

Sillä koskapa pariisilaiset olisivat noudattaneet jonkun toisen asettamia sääntöjä? Eivät ainakaan ilman vastarintaa.

Kuvat
Pihla Hintikka

Partager

Pas de commentaires

Soyez le premier à nous laisser un commentaire

Répondre