Pannu Kuumana est une série d’interviews réalisée par la journaliste finlandaise Pihla Hintikka. Une fois par mois, nous y découvrons en finnois, des acteurs de la vie culturelle français et finlandais autour de différents sujets d’actualités.

Pannu kuumana on Suomen Ranskan instituutin uusi keskustelusarja. Kymmenen vuotta Pariisissa asunut toimittaja Pihla Hintikka juttelee ranskaksi, suomeksi ja englanniksi päivänpolttavista ja ajattomista aiheista mielenkiintoisten, kansainvälisten haastateltavien kanssa Instituutin kahvilassa. Sarjan toisessa osassa Pihla keskustelee amerikkalaisen rotuasioita tutkivan kirjailija-toimittaja Thomas Chatterton Williamsin kanssa roduista ja rasismista.

”En ole koskaan tavannut mustaa tai valkoista ihmistä. Obamalla on jonkinlainen rusketus, anoppini iho taipuu pinkkiin.”

New Yorkissa syntynyt Thomas Chatterton Williams, 34, on valmistunut filosofian kandidaatiksi Georgetownin yliopistosta ja kulttuurikritiikin maisteriksi New Yorkin yliopistosta. Hän kirjoittaa muun muassa Washington Postiin, The New York Timesiin, LA Timesiin, Vice-lehteen ja lukuisiin amerikkalaisiin julkaisuihin. Hänen ensimmäinen omaelämäkerrallinen romaaninsa Losing My Cool ilmestyi vuonna 2011 (Penguin Books USA) ja kertoo hip hop -kulttuurista, mustista ja kirjallisuudesta. Hän valmistelee tällä hetkellä toista omaelämäkerrallista romaaniaan. Se kertoo hänen perheestään, joka muuttui mustasta valkoiseksi.       

PH: Suututtaako sinua mustien asema, kirjailija Thomas Chatterton Williams?

TCW: Olen määritellyt itseni aina mustaksi, mutten ole koskaan kokenut mustalle yhteisölle tyypillistä vihaa. Isäni on musta ja äitini valkoinen, sinisilmäinen blondi. Molemmat ovat sosiologeja. Sekä valkoiset että mustat ovat rakastaneet minua ja minä heitä. Se antaa perspektiiviä. Mutta idea monirotuisuudesta on tuore. Vasta vuonna 2000 papereihin sai merkitä kaksi rotua. Identiteetti rakentuu siitä, miten ihmiset katsovat sinua. Kukaan ei luule minua valkoiseksi. En joutunut koskaan kyseenalaistamaan sitä. Mutta nyt kun minulla on valkoinen, sinisilmäinen ja vaaleatukkainen parivuotias tytär, olen joutunut ajattelemaan asioita uudestaan.

PH: Viime elokuussa julkaistiin tutkimus, jonka mukaan puolet amerikkalaisista kertoi rasismin olevan suurempi ongelma nyt kuin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Ranskassa taas jo vuonna 2014 noin 70% mielestä maassa oli liikaa maahanmuuttajia ja 45% ajatteli negatiivisesti islamista. Miten olemme päätyneet tähän?

TCW: Kun Barack Obama valittiin presidentiksi vuonna 2008, ilmassa oli toivoa. Nyt se tuntuu kaukaiselta. Emme ole vieläkään löytäneet tapaa käsitteellistää toista. Tavallinen amerikkalainen on aina voinut samaistua siihen, mitä hän ei ole eli musta. Ranskassa taas Amerikan mustaa edustaa esimerkiksi algerialainen. Ja niin kauan kuin ihmiset ajattelevat rotua ja ihonväriä, emme koskaan pääse sen yli ajattelemaan, että olemme kaikki samanlaisia ja samanarvoisia, erilaisista olosuhteista lähtöisin.

PH: Määritteletkö itsesi eri tavalla nyt, kun olet asunut viisi vuotta Pariisissa?

TCW: Suosikkikirjailijani James Baldwin, tuo mustien Hemingway, tuli ensimmäistä kertaa Pariisiin 1940-luvulla. Hän meni Café de Flore -kahvilaan, jossa istui myös valkoinen amerikkalaismies. Katseet kohtasivat ja molemmat tajusivat olevansa amerikkalaisia. Baldwin ymmärsi, että kotimaassa tuo sama mies olisi sortanut häntä, mutta nyt Pariisissa he olivatkin veljeksiä. Heillä oli paljon enemmän yhteistä kuin kummallakaan oli pariisilaisten kanssa. Kokemukseni on ollut samanlainen. Ensimmäistä kertaa mustan miehen elämässäni tunsin Pariisissa olevani erityisen amerikkalainen.

PH: Muistatko, milloin ensimmäistä kertaa ajattelit ihonväriäsi?

TCW: En tule varakkaasta perheestä, mutta isälläni oli aikoinaan vanha Mercedes. Olin seitsemänvuotias, kun istuin automme takapenkillä New Yorkissa ja äitini ajoi naapurin mustaan kaupunginosaan viemään minua ja veljeäni parturiin. Punaisissa valoissa katsoin ikkunasta ulos, jossa musta nainen poltti tupakkaa ja joi viinapullosta vauva sylissään. Yhtäkkiä hän huusi: ”Te senkin valkoiset kakarat, jotka Mersullanne tulette katsomaan meitä kuin eläimiä!” En ollut koskaan ajatellut, olinko musta vai valkoinen. Mutta silloin tajusin, että hän puhui minulle. Taloudellinen idea Mersustamme yhdistettiin valkoiseen rotuun, vaikka me olimme mustia. Niin monimutkainen asia on.

PH: Vaimosi on valkoihoinen ranskalainen. Kun tyttäresi pari vuotta sitten syntyi, hän oli myös valkoinen, blondi ja sinisilmäinen. Oliko se shokki?

TCW: Kun menin Valentinen kanssa naimisiin, tunsin eettistä pakkoa kirjoittaa The New York Timesiin poliittisen kannanoton, jossa alleviivasin, että lapsistani tulee mustia hinnalla millä hyvänsä. Se sai ihmiset kiemurtelemaan. Monet mustat kokivat tekstini holhoavaksi, toiset hokivat että lasten pitää saada olla mitä haluavat. Monet kannustivat. Kun tytär syntyi, ajattelin, että voi luoja mitä olen mennyt sanomaan! Lapseni näytti vitivalkoiselta. Kun istuimme puolivuotisen vauvan kanssa Tukholmassa tätä Instituutin kahvilaa muistuttavassa kuppilassa, kukaan ei olisi osannut poimia meidän ei-ruotsalaista siellä istuneiden vauvojen joukosta. Niin pohjoismaalaiselta hän näyttää.  

PH: Ja sen jälkeen aloit kyseenalaistaa omaa ihonväriäsi?

TCW: Ensimmäinen kirjani kertoi mustuudestani, mutta yhtäkkiä minun oli mahdotonta ajatella enää rotuja. Että musta isäni ja valkoinen tyttäreni eivät olisi samanlaisia. On toki olemassa kulttuurisia ja kansallisia eroavaisuuksia, mutta en usko laajoihin rotuideoihin, jotka perustuvat huonommuuteen ja paremmuuteen. Siitä toinen kirjanikin kertoo. Monipolvinen muistelmateos on tarina perheestäni, joka muuttui mustasta valkoiseksi, siitä, kuinka ihonväriä on sosiaalisesti rakennettu Amerikassa ja Ranskassa, ja rodun syrjäyttämisestä vastauksena rasismin poistamiseen.

PH: Mitä ajattelet ihonväristä nyt?

TCW: Monet eivät edes hoksaa, kuinka absurdi ja abstrakti rotu on. He saattavat olla  kiinnostuneita tasa-arvosta, mutteivät koskaan kysy, mihin sitä tarvitaan ja mihin se perustuu? Brittisosiologi Paul Gilroy on esittänyt, että rasismi syntyy rotuidean jälkeen, ja sitä vahvistivat saksalaiset toisen maailmansodan aikana unohtamatta kolonialismia, uskonnollisia identiteettejä ja orjakauppaa. Ennen plantaaseja ihmiset erottelivat toisensa muuten kuin ihonvärillä.

PH: Millaisia ihonväriin liittyviä ongelmia olet itse kohdannut?

TCW: Meillä oltiin aina kotona ylpeästi mustia. Vanhempani halusivat meille hyvän itsetunnon. Koulussa aloin hengailla vain mustien ja latinojen kanssa. Pelkäsin, etten ole tarpeeksi musta, joten hankin katu-uskottavuutta kultaketjuilla, matkin karikatyyrisesti hip hop -kulttuuria ja pelasin koripalloa, koska rajatussa mielessäni niinhän mustat tekivät. Valkoiset taas lukivat. Isäni tuli väliin. Lopulta menin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa. Mutta Amerikassa on yksinkertaisesti vaarallisempaa olla musta kuin valkoinen. Vielä viime vuonna New Yorkissa poliisi sai pysäyttää kadulla kenet tahansa ihonvärin perusteella. Pari vuotta sitten Clevelandissa poliisi ampui 12-vuotiaan leikkiaseella leikkineen mustan pojan, koska hän kuvitteli nähneensä parikymppisen mustan aseen kanssa ja yhdisti sen rikollisuuteen. Tai mitä kävi Pariisissa terrori-iskujen jälkeen? Poliisi ryntäsi lähiöiden halal-kauppoihin ja pakotti omistajat maahan.

PH: Ja joulupäivänä Korsikan Ajaccion kaupungissa mellakoitsijat riehuivat muslimien rukoushuoneella, koska edellispäivänä, jouluaattona, paikallisten palomiesten ja poliisin kimppuun oli hyökätty.  

TCW: Tällaisten jälkeen ihmiset eivät enää luota poliisiin tai valtioon. Tai toiseen ihmiseen. Näin käy, kun ajatellaan rotuja. Tai uskontokuntia. Tai mitä tahansa laajoja ryhmiä ihmisten sijaan. Eikö koko taistelun pointtina ole, että saamme valita vapaasti ja kohtaamme jokaisen tasavertaisesti? Vain silloin voimme olla oikeasti vapaita.

PH: Miten rasismia vastaan voi nykypäivänä taistella?

TCW: Uskon symbolien voimaan. Hyvä johtajuus on välttämätöntä, jotta ihminen kokee, että hänellä on mahdollisuus hyvään elämään. Amerikkalaiset lapset eivät koskaan tule elämään päivää, jolloin musta Amerikan presidentti ei olisi mahdollisuus. Kukaan ei kyseenalaista sitä enää. Ranskassa taas asiasta tunnutaan olevan harvinaisen yksimielisiä. Yksikään tapaamani ranskalainen ei usko, että Ranskalla voisi olla senegalilainen tai algerialainen presidentti. Täällä arabialais- tai afrikkalaistaustainen nimi voi pitää ihmisen kaukana tietyistä työpaikoista, kouluista tai asuinalueista.

PH: Mistä johtuu, ettei Ranska ole vielä täysin hyväksynyt olevansa monikulttuurinen maa?

TCW: Ranska on perinteinen, latinalaisen kulttuurin maa. Yksi iso ongelma on koulu. Vaikka Ranskassa on paljon eritaustaisia ihmisiä, he käyvät eri kouluja. Arvostetussa École Normale Supérieure -korkeakoulussa ei paljon etnisiä vähemmistöjä näy. Moni lapsi asuu kaupungin vuokra-asunnoissa 40 minuutin päässä keskustasta, muttei ole koskaan käynyt Louvressa. Vain Richard Descoings, 54-vuotiaana menehtynyt Science Po -yliopiston entinen johtaja, jonka kanssa työskentelin itsekin, teki paljon töitä sen eteen, että köyhät, lahjakkaat nuoret saivat mahdollisuuden päästä kouluihin, joihin heillä ei ollut varaa. Täytyy myös muistaa, että vähemmistöt usein marginalisoivat itseään ja vahvistavat ahdinkoaan rakentamalla polaarisia ajattelumalleja. Se on ymmärrettävää. Kun henkilö sitten tekee jotakin, jota häneltä on etnisen taustansa vuoksi odotettu, rasistiset ajatukset oikeutetaan helposti.

PH: Onko sinusta ihmisen mahdollista olla kriittinen maahanmuuttoa kohtaan olematta rasistinen?

TCW: Kun maahanmuuttajien määrä kasvaa, länsimainen hyvinvointisysteemi on totta kai koetuksella. Monella ei ole periaatteessa mitään maahanmuuttoa vastaan, mutta silti rotuerottelusta tai islaminpelosta pidetään kiinni. Mutta rajat eivät enää tarkoita mitään. Ihmisiä tulee joka tapauksessa. Se näkyy Meksikon rajalla, Välimerellä, Pohjoismaissa. Moni maa myös tarvitsee ulkomaalaisia töihin. Jonkun täytyy pitää huolta ikääntyvästä väestöstä. Maahanmuuton taloudellinen ratkaisu hyväksytään vain, kun vieraanpelosta päästetään irti. Harva hoksaa olevansa rasisti. Moni on sanonut minulle, että oletpas sinä erilainen kuin muut mustat miehet tai että etpäs ole sellainen musta mies kuin oletin.

PH: Loukkaavatko kommentit sinua?

TCW: Yliopistossa joku kommentoi, kuinka tavatonta oli, että musta opiskeli filosofiaa. Se loukkasi syvästi. Monet myös sanovat, että Obama puhuu hyvin englantia. Että hän ei puhu kuten mustat puhuvat. Ai miten mustat sitten puhuvat? Tiedän, kuinka räppärit puhuvat, mutta että mustat? Obama puhuu Harvardissa opiskelleen englantia. Kaikki valkoiset eivät ole käyneet Harvardia.

PH: Onko ongelma kielessä?

TCW: En ole koskaan tavannut mustaa tai valkoista ihmistä. Obamalla on jonkinlainen rusketus, anoppini iho taipuu pinkkiin. Meillä ei ole kunnon termejä kuvaamaan ihmisiä. Esimerkiksi Ranskassa kolmannen sukupolven algerialaisesta puhutaan yhä maahanmuuttajana, vaikka hän ja hänen vanhempansa olisivat syntyneet, käyneet koulut ja työskennelleet Ranskassa koko ikänsä. Se johtaa virheelliseen luokitteluun. Pitäisi opetella puhumaan monikansallisista ranskalaisista. Mustakin on alentava termi, mutta en koskaan puhu afrikanamerikkalaisista. Olen täysin amerikkalainen, enkä tunne afrikkalaista kulttuuria. Afrikka on maanosa. Voisimmeko me puhua eurooppalaisista massana kuten afrikkalaisista?  

PH: Miten rotuajattelu sitten syrjäytetään? 

TCW: Mielestäni on täsmällisempää puhua kulttuureista, sosiaalisista luokista sekä taloudellisista ja poliittisista asemista. Ajattelepa Obaman lapsia tai Blue Ivya, Jay-Z:n ja Beyoncén tytärtä. He edustavat todellista amerikkalaista mustaa yläluokkaa. Onko reilua luokitella heidät ihonvärinsä perusteella samalla tavalla kuin Clevelandissa poliisin ampuma 12-vuotias musta poika? Se tuntuu kömpelöltä. En silti ole niin naiivi, että uskoisin argumenttini muuttavan maailmaa. Mutta vivahteikkuus rotukeskustelussa on kiinnostavaa. Eihän sukupuoli-identiteettiäkään ajateltu sosiaalisena rakennelmana vielä joitakin vuosia sitten. Homoavioliitto tuli lailliseksi äskettäin. 

PH: Miten aiot keskustella ihonväristä tyttäresi kanssa?

TCW: Lapset oppivat rasistiset ajatukset. He eivät synny niiden kanssa. En aio sanoa tyttärelleni, ettei hän ole valkoinen. Mutta aion opettaa kyseenalaistamaan sen ja arvostamaan monimuotoisuutta. Itse en ymmärrä hinkua sekaantua toisten elämään, kertoa, kenen kanssa saa mennä naimisiin tai päättää, kuka saa tulla ovesta sisään.

PH: Arvostelunhalu syntyy varmaankin pelosta. Hyvällä itsetunnolla varustettujen ihmisten ei tarvitse kietoa identiteettiään ulkoisen asian ympärille, eikä muiden elämänvalinnat silloin uhkaa heidän olemassaoloaan. Vai mitä olet mieltä?

TCW: Totta. Monet köyhät valkoiset amerikkalaiset samaistuvat valkoiseen eliittiin ihonvärinsä perusteella, vaikka heillä ei ole muuten mitään yhteistä.

PH: Mitä haluaisit sanoa nyt henkilölle, jolla on rasistisia ajatuksia?  

TCW: Kysyisin, miksi kuvittelet voivasi tuomita kokonaisen ryhmän ihmisiä ihonvärin perusteella? Ja haluaisin jäädä kuuntelemaan vastauksen. Luulen, että se hajoaisi nopeasti kasaan. Sillä rasismi perustuu tunteisiin, ei loogisuuksiin.

Thomas Chatterton Williams, 34, amerikkalainen kirjailija ja toimittaja.

Ajatus Pariisista: ” Pariisissa ei huudella niinkään ihonvärin perään kuten Amerikassa. Täällä olen kokenut olevani ensimmäistä kertaa todella amerikkalainen, ulkomaalainen. Pariisi on vapauden tila, jossa voin olla olemassa yli identiteettirajojen, jotka on rakennettu kotimaassani Yhdysvalloissa. Pariisi ei ole täydellinen, eikä monelle tasa-arvoinen, mutta minulle se on uskomattoman kauneuden, historian ja kulttuurin kaupunki, jossa voin liueta anonymiteettiin.”

Ajatus instituutista: ”Instituutin kahvila muistuttaa minua Ruotsin-matkoistani. Tulen tänne mielelläni kirjoittamaan kirjaani tai artikkelia hyvän kahvin seurassa. Suomi taas on hyvän designin koti, jossa syntyy Alvar Aallon kauniita tuoleja. Kansaa ja ihmisiä ei tietenkään voi supistaa yhteen tuotteeseen, mutta jos katsoo instituuttia, ei voi olla ajattelematta, että klisee suomalaisten ja pohjoismaalaisten ylivoimaisuudesta designissa pitää paikkansa.”

Partager

Pas de commentaires

Soyez le premier à nous laisser un commentaire

Répondre