Pannu Kuumana est une série d’interviews réalisée par la journaliste finlandaise Pihla Hintikka. Une fois par mois, nous y découvrons en finnois, des acteurs de la vie culturelle français et finlandais autour de différents sujets d’actualités. Pour la journée de la Femme, une interview de l’écrivain Umayya Abu-Hanna sur les femmes, la maternité, le quotidien et la maison.

”NAISEN TEHTÄVÄ ON OLLUT PITKÄÄN VAIN PITÄÄ ISOA VOIPAKETTIA KÄDESSÄ JA VOIDELLA SUHTEITÄ”

Umayya Abu-Hanna, 55, vihaa arkea ja rakastaa elämää kolmenkymmenen Suomi-vuoden jälkeen Amsterdamissa. Siellä hän on vihdoin oppinut rakastamaan itseäänkin naisena vähän enemmän ja hyväksymään juurensa.

PH: Millaista on hyvä arki, kirjailija Umayya Abu-Hanna?

UAH: En siedä sanaa arki. Se kuulostaa raskaalta. Arki on kaikkea sitä, mitä juhla ei ole: ilosta ja koreudesta riisuttua. Se ei ole juhlimisen arvoista, eikä siihen liity yhdessäoloa. Sanat muuttuvat eri konteksteissa, jotka muuttuvat historian aikana. Arjelle pitäisikin nyt keksiä uusi sana. En halua elää arkea vaan elämää. Jos asut urbaanissa ympäristössä ja olet oman arkesi herra tai rouva, saat tehdä sitä, mitä haluat.

PH: Millaista elämää elät Amsterdamissa?

UAH: Ylä- ja alamäkeä. Elämän pitää tuntua jossakin. Olin vastikään illallisella Droog-hotellissa pakolaisten kanssa. Ideana oli, että ihmiset voivat ostaa 80 euron lipun, jolla sai itselleen ja yhdelle pakolaiselle kolmen ruokalajin illallisen. Siellä oli designereita, lakimiehiä, taidekirjojen tekijöitä. Suurin osa pakolaisista oli Syyriasta. Yksi naisista kertoi, että he olivat tulleet Amsterdamiin rekan takakontissa tietämättä määränpäätään neljä kuukautta sitten. Silti illallisella he olivat iloisia ja valoisia, sillä se kuuluu heidän kulttuuriinsa. Kun tulin kotiin, olin itselleni vihainen. Vajoan usein ajattelemaan, että olen yksinhuoltaja ja reagoin vain lapseen, kouluun, sosiaalitoimeen ja sähköposteihin. Mietin, että olenpas tehnyt elämästäni raskasta. Pyöritän ohjelmatoimistoa, vaikka sen pitäisi toimia vain taustalla. Ei elämä ole vain selviämistä ja pärjäämistä.

PH: Arki-sanaa käytetään paljon. Neuvotaan, miten arkea hoidetaan tai miten siitä selvitään. Miten itse selviät arjen oravanpyörästä?

UAH: Miksi meidän pitää selvitä? Ollaanko me sodassa? Ei ole olemassa erillistä arkea, joka tulee ja syö suihinsa. Ihminen pitäisi voida erottaa kodista ja elämästä ja olla enemmän subjekti. Jos ihminen erotetaan omasta subjektiivisuudesta, hän on jatkuvasti velvollinen esittämään parasta puoltaan, näyttämään muille, kuinka hyvä on. Helpotuin, kun muutin pois Helsingistä. Siellä kaverit päivittelivät usein sotkuista kotiani. Joku käytti ystävällisesti sanaa boheemi. Amsterdamilaiset eivät stressaa sellaisesta tai yritä olla perfektionisteja. Se sallii enemmän itserakkautta, nauttimista ja iloa.

Olen itse oma kotini, ja elämäni on arkeni. Se saa olla vaikka sitä, että panen ihanat kengät jalkaan ja olen onnellinen. Jos on itse koti, mihin tahansa menee, asiat ovat hyvin. Se ei ole haaste vaan prosessi. Suomessa ajatellaan vilpittömästi, että on olemassa kuvitteellinen täydellinen elämäntilanne. Mutta ei sellaista koskaan tule. Ja se aiheuttaa masennusta ja stressiä. Kaikki, mikä liittyy rikkinäisyyteen tai epätäydellisyyteen, saa suomalaiset helposti pois tolaltaan.

PH: Johtuuko se muutoksen pelosta?  

UAH: Suomalaiset pärjäävät hyvin muutosten kanssa, mutta he eivät koe olevansa tilivelvollisia kenellekään. Kestää aikansa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kun ruotsalaiset ja venäläiset ovat tehneet lakeja ja päättäneet puolesta. Suomi on ollut pitkään maantieteellisesti erillään, toisin kuin monijuurinen Amsterdam. Suomessa on myös kova sosiaalinen kontrolli. Kaikki on minimalistista: kodin valkoinen sisustus, äänenvoimakkuus, naurun määrä. Myös julkisen ja yksityisen tilan ero on iso. Kotona voi tehdä yksin mitä vain, mutta ystäviä ei kutsuta kotiin jouluksi. Amsterdamissa taas tullaan ja mennään ja ihmiset saattavat jäädä.

Kun tulin 19-vuotiaana Suomeen, halusin tulla hyväksytyksi. Kun 50-vuotiaana muutin Amsterdamiin, ajattelin, että olen sellainen kuin olen ja osa tykkää, osa ei. Olen ensimmäistä kertaa iloinen juuristani Lähi-idässä. Suomessa häpesin niitä ja yritin piilottaa itseäni. Amsterdamissa ei tarvitse, koska kukaan ei noteeraa, mitä musiikkia kuuntelen tai miten pukeudun. Mutta se taas on normaalia, sillä Amsterdamissa puolet ovat ulkomaalaisia.

PH: Onko sinun helpompi elää Amsterdamissa juuri kaupungin heterogeenisyyden vuoksi? Tai koska arki ei ole siellä niin samankaltaista kaikille kuin Suomessa tai muualla?

UAH: Bingo! Hollannissa on sana gezellig, joka kuvaa hienosti maan kulttuurin ydintä. Lähin sitä tarkoittava sana on englannin cosy. Se kuvaa tunnelmaa, joka syntyy pienistä elementeistä. On kukkia, kynttilöitä, värejä, tyynyjä, koiria ja ystäviä. Sellaista elämä on Amsterdamissa ja siihen on heti tervetullut mukaan.

PH: Mikä jokapäiväinen asia saa sinut hymyilemään? Entä suuttumaan?

UAH: Valo on tärkeä. Kaipaan sitä enemmän kuin suomalaiset, koska olen syntynyt Välimeren rannalla. Heti kun ikkunasta tulee valoa, siirryn sen eteen kuin tyytyväinen kissa.

Minua suututtaa, etten ole riittävän vahva kritiikille. Kun lapsenvahtina ollut espanjalaisrouva toisti kotonani sanaa kaaos, suomalainen minussa suuttui. Teen töitä kotona ja olohuoneen pöytä on toimistoni. Se on täynnä papereita, sanomalehtiä, laskuja arabiaksi ja hollanniksi sekä valokuvia menneistä. Lapsuudenkuvani Israelista tai kuvat Suomesta koskettavat minua syvältä, koska koti on aina jotakin, jonka olen menettänyt, kadottanut. Suoraan pyörätuoliin syntynyt ihminen ei tiedä, miltä tuntuu kävellä. Minä taas en tiedä, miltä tuntuu kuulua helposti jonnekin. Koti on äidinkielessä, eikä minulla ole yhtäkään täydellistä tai spontaania sellaista. Moni sanoo, että vau, kun puhut niin montaa kieltä. Minua häiritsee, että olen muita hitaampi ja teen hassuja kielioppivirheitä. 10 vuotta Amsterdamissa asunut ystäväni Sirkka kertoi vastikään, kuinka mikään ei tuntunut yhtä ihanalta kuin palata Suomeen. Minä en voi palata minnekään turvaan kotiin.

PH: Onko sinulla sitten turvaton olo?  

UAH: Se kuuluu perusolemukseeni. Kun en löytänyt Suomen passia kotoani ja jouduin matkustamaan Isrealin passilla Amsterdamista Pariisiin ilman viisumia, stressin määrä oli hirveä. Trauma siitä, että olen Israelin palestiinalainen, tuli heti takaisin. Minulla on Suomen passi, mutta yhtäkkiä toisella passilla edustinkin sotaa, vaikka olin vain Amsterdamissa asuva äiti matkalla Pariisin Suomi-instituuttiin. Minut on tavallaan kaksi kertaa suljettu pois, ensin Israelissa ja sitten Suomessa. Suomessa kellä tahansa on oikeus tulla kertomaan, että olen poissuljettu. Oli se sitten junassa, kahvilassa tai kotona, jonne talonmies tulee katsomaan pattereita. Silloin tunsin itseni heikoksi ja piti puolustautua. Tiedätkö, kun et ole pyytänyt mielipidettä ja joku kertoo silti, mitä mieltä hän sinusta tai mustasta lapsestasi on? Jouduin olemaan koko ajan varpaillani.

PH: Koetko, että saat olla vapaammin sellainen äiti kuin haluat Amsterdamissa kuin Suomessa?

UAH: Sain mustan adoptiotyttäreni 11-kuukautisena Etelä-Afrikasta, kun olin 47-vuotias. Reema aloitti koulun Amsterdamissa nelivuotiaana ja on nyt yhdeksän. Kun katselin hollantilaisia niin sanottuja normaaliäitejä lässyttämässä lapsilleen, hoksasin, ettei minun tarvitse tehdä kuin muut. Olen sen ikäinen, ettei minun tarvitse sopeutua. Olen yksinhuoltaja ja rakastan lastani, mutten ole vauvahullu, lapsirakas tai tee pannaria ja järjestä juhlia. Amsterdamissa lasten kanssa tehdään koko ajan kokeiluja ja kannustetaan heittämään taikinaa ja värejä seiniin. Vanhempien on myös pakko olla aktiivisesti mukana koulussa. Opettajien palkat ovat huonommat ja koulutus heikompi kuin Suomessa. Luokkakoot ovat suurempia, koska niin monta isää ja äitiä on jatkuvasti opettajan tukena luokassa lukemassa kirjoja lapsille tai seuraamassa tehtävien tekoa.

PH: Millainen suhde sinulla on lapsesi kanssa?

UAH: Nautin nyt ensimmäistä kertaa kunnolla, koska lapseni puhuu, lukee ja kysyy. Vaippojen vaihtaminen tai syöttäminen ei ollut minulle ongelma vaan kommunikoimattomuus. Nyt tyttäreni on 9-vuotias esiteini, 2- ja 16-vuotias yhtä aikaa. Me halaamme toisiamme paljon ja usein, ja tiedän, että tulemme tekemään niin aina. Suomessa moni sanoi, että halaa nyt sitä lasta, kun se kohta loppuu. Mutta ei se arabeilla lopu. Äitiys ei ole minusta erillinen asia. Totta kai sanon kotona viimeisen sanan, yleensä ainakin, ja tietenkin on raskasta olla vastuussa kaikesta, mutta muuten äitiys on iloa siitä, että hauska tyyppi asuu kotonani.

Tykkään ajatuksesta, että lapsi ei ole taakka, idiootti tai kuningas keskiajalta. Ihmiset hämmästelevät, kun tyttäreni petaa sänkynsä ja täyttää tiskikoneen. Luulen, että oma äitini oli minulle raskas, koska hän yritti olla niin sanottu hyvä äiti ja lukea kasvatusoppaita vasten tahtoaan. Uskon, että jos et ole äitinä oma itsesi, lapsella ei myöskään ole tilaa löytää itseään hänelle valmiiksi rakennetun struktuurin takia.

PH: Onko sinusta haastavaa olla nainen, äiti ja kirjailija?

UAH: Ihmisenä oleminen on raskasta. Elämä on täynnä epävarmuustekijöitä. Milloin vain voi jäädä auton alle, tulla sairaus, sota tai lopputili. Sen haurauden kanssa pitää opetella tasapainoilemaan niin, ettei ole koko ajan peloissaan. Naisten pitäisi rakastaa itseään enemmän, imetät, et imetä tai sinulla on kolme tissiä. Sitä ei sanota ääneen, mutta Suomessa ajatellaan, että suomalainen äitiys on maailman parasta. Ja jos et mahdu huippuäidin raameihin, olet huono tai luovuttaja. Mutta kaikille ei välttämättä sovi viettää lapsen kanssa puolitoista vuotta kotona. Sama liittyy suomalaiseen maailman parhaaseen koulutukseen. Se on hirveän hyvä, mutta Suomessa on myös paljon masentuneita teinejä. Pitäisi hyväksyä, että eläminen on erilaista kaikille.

PH: Mikä on naisten suurin haaste tänä päivänä?

UAH: Olla yksilö. Monesti kuvittelemme itsemme yksilöiksi, koska asumme lännessä, mutta tosiasiassa emme välttämättä rakasta itseämme ja toimi kuin yksilöt. Toisin kuin vasta tapaamani Syyriasta lähteneet parikymppiset naiset, jotka ovat nähneet pahinta kuolemaa ja kauhua ja ovat nyt saaneet uuden, hauraan elämän toisaalla. Heillä ei ole mitään tarvetta todistaa kellekään mitään. Yksi pakolaisnainen kertoi sanoneensa kurkkuunsa käyneelle vartijalle näin: Luuletko, että pelkään yhtä vartijaäijää Amsterdamissa, kun olen päässyt pois Aleppon kauhuista? Sama nainen taputti sitten vatsaansa. Hän oli raskaana. Sitten hän kertoi henkisesti tarvitsevansa uuden vauvan, jotta voisi odottaa vähän kuin itse tehtyä kevättä. Kun elämä on hajallaan, lapsi kanavoi energiaa hyvään. Se palauttaa ajatuksen, että koti on meissä itsessämme, se on perheessä ja tunteissa.

PH: Millaisia ajatuksia naisten syrjintä työmarkkinoilla sinussa herättää?

UAH: Suomessa tuetaan naisia. Kun muutin vuonna 1981, Suomessa oli sokea tahto tukea nuoria, kokemattomiakin naisia äänestämällä. Siten pääsin itsekin läpi. Naisia on Suomessa myös johtoasemissa enemmän kuin monessa muussa kulttuurissa. Minua harmittaa, että maailmassa on niin paljon naisvihaa, syvää naishalveksuntaa, eikä riittävää arvostusta. Naiset toimivat helposti vanhan kulttuurin mukaan ja yrittävät pysyä kontrollissa. Saan itseni siitä monesti kiinni. Naiset ovat emotionaalisesti ja sosiaalisesti miehiä läpinäkyvimpiä. Se on hyvä asia, mutta se tekee naisista alttiimpia alistaville kommenteille. Tunteikkaat, henkilökohtaiset ajatukset on helppo ampua alas.

Kahdeksankymppinen feministiäitini on pitkään haukkunut palestiinalaisia naisia ystävänsä kanssa ja valittanut, kun vain miehet kirjoittavat. Kannustin heitä kirjoittamaan ajatuksensa ylös. Löysin heille jopa kustantajan. Mutta heti kun olisi pitänyt alkaa toimia, vastaanoton pelko nousi pintaan. Mitähän se ja se uskovainen sukulainen ajattelisi? Kun on rakentanut itsensä naisena sosiaalisesti ja kertoo yhtäkkiä vahvoja, älyllisiä mielipiteitä, on varmaa, ettei osa tykkää niistä. Naisen tehtävä on ollut pitkään vain pitää isoa voipakettia kädessä ja voidella suhteita.

PH: Siksi tarvitaan rohkeita esimerkillisiä naisia, jotta se kannustaisi naisia ilmaisemaan reippaasti mielipiteitään ilman pelkoa siitä, että a) miehet ja b) muut naiset hyökkäävät kimppuun.

UAH: Naisten keskinäinen kateus on ikävää. Huomaan hirveän usein, että minun on helpompi kritisoida naisia kuin harmaita miehiä. Tai oikeastaan sanon asioita pikemminkin vain suoraan. Kälyni sanoo, että tuomitsen, mutta kritisointi lohduttaa minua. Että jos joku on koko ajan imettämässä tai lapsensa kanssa ja sanon, että hirveää, sanon sen, koska silloin minun tarvitse toimia saman kaavan mukaan. Minulla on vähemmän valtaa kuin valkoisilla tai miehillä. Kaksi valkoista tyttöä kiusasivat tytärtäni ihonväristä koulussa. Kun sanoin, että nämä tytöt ovat white trashia, ihmiset kauhistelivat. Eihän niin saa sanoa! Mutta valkoiset äidit eivät ymmärrä elävänsä suojattua elämää omissa valkoisissa piireissään. Eivät he ole arabien ja mustien kanssa tekemisissä, mutteivät laske sitä tuomitsevaksi käytökseksi. Se on sama asia miesten ja naisten välillä. Ne, joilla on valtaa, voivat tulla ja mennä miten huvittaa. Mutta ne, joilla sitä ei ole, joutuvat sanomaan ääneen, mikä on hyvää ja mikä ei, tehdäkseen tilaa. Annan itselleni sen anteeksi.

En halua tukea kaikkia maailman äitejä, mutta haluan, että he antavat minun olla sellainen kuin olen ja minä annan heidän olla sellaisia kuin he ovat. Jokin aika sitten tyttäreni kiusaajan äiti kirjoitti minulle fiksun sähköpostin ja sanoi, että lapsillamme on viha-rakkaus-suhde, mutta he tulevat olemaan vielä monta vuotta samalla luokalla, joten voisimme istua alas ja keskustella asiasta. Mielestäni tämä äiti on rasisti ja idiootti, mutta hänellä on hyvät sosiaaliset taidot. Hän tuli vastaan. Sellaisia ovat hollantilaiset.

PH: Mitä onni on?

UAH: Onni on tietämättömyyttä. Kun hetken tiedostamattani syön jotakin hyvää, makaan valossa tai halaan lastani. Ystäväni sanoivat aina, että ihanaa, kun Umayya saa iloa niin pienistä asioista. Mutta ei ne ole pieniä, eikä isoja asioita. Ne ovat perustavanlaatuisia asioita, perkele! Valoa, lämpöä ja kukkia. Että tulee halatuksi, kikattaa, nauraa ja luottaa, on tässä hetkessä ja heittäytyy. Se on onnea. Ja onni luo toivoa ja hyvää itsetuntoa. Olen ollut rahaton, työtön ja ilman kumppania, mutta silti kun menen kadulle ja katson kukkakimppuja, olen tyytyväinen ja hymyilen kuin idiootti. Jos miettii aivoilla, ei saisi tehdä enää lapsia ja töitä tehtäisiin vain hengissä pysymiseksi. Onni on kyky heittäytyä ja nähdä kauneutta. Näin vastikään erään syyrialaisen taiteilijan Aleppon reikäisiin raunioseiniin maalaamia impressionistisia maalauksia. Ajattele, että hän pystyi näkemään kaiken paskan keskellä kauneutta. Sellaista kykyä pitää vahvistaa elämässä. Aleppo on tuhottu maan tasalle noin 40 kertaa historian aikana. Ja joka kerta se nousee ylös uudelleen. Sellainen voima on minusta ihanaa.  

Ajatus Pariisista: Synnyin Lähi-idässä Välimeren rannalla. Kasvoin kulttuurissa, jossa urbaanielämä jatkuu melkein esihistoriaan. Asuin 30 vuotta Helsingissä, nyt on kuudes vuosi Amsterdamissa. Pidän ihanasta urbaanista Pariisista, koska se rakentuu pitkään, monikerroksiseen historiaan. Pariisi on kolmen tunnin päässä Amsterdamista. Se on kuin matka Helsingistä Turkuun: kätevä, lähellä, rakas ja kuuluu arkielämään. Pariisin mahtipontisuus tuntuu välillä liian suurelta ja Amsterdamin kylämäinen koko paremmalta. Amsterdam on myös Pariisia monikulttuurisempi, mutta rakastan Pariisia, koska siellä asuu ystäviä.

Ajatus Instituutista: Pariisin Instituutti kertoo suomalaisuudesta, jolla on asennetta par excellence: olemme itsevarmoja ja uteliaita maailmaa ja tulevaisuutta kohtaan. Instituutin avoin, kutsuva ja salliva kahvila vetoaa paikallisiin, koska suurissa kaupungeissa kontakti ja ajatuksenvaihto on tärkeää. Instituutti on osannut katsoa ympärilleen: Pariisin nuori älymystö tulee naapurin Sorbonnesta Instituuttiin vaivatta, jolloin suomalaisuus muuttuu osaksi heidän arkeaan. Instituutissa on osattua astua historian ja tulevaisuuden kansainväliseen dynaamisen kenttään, mikä on harvinaista. Se vastaa käsitystäni rakkaasta suomalaisesta kulttuurista.

Ajatus kodista: Koti ei ole itsestään selvä, turvallinen paikka. Koti on aina uhattu konsepti. Se on rakennettava pala palalta itse. Koti kuuluu aina johonkin suurempaan ja ihmiset, jotka kuuluvat rauhan kulttuuriin, eivät ymmärrä, millaisessa luksuksessa he elävät. Moni ottaa itsestään selvänä, että heillä on aina paikka, johon he kuuluvat. Paikka, jossa on vanha koulu, jossa voi nauraa äidinkielellään ja tunnistaa luontoa. Juurettomille pakolaistaustaisille koti on pienenpieni huoneisto, josta tehdään joka päivä kotia muistuttava kolo. Näen toistuvasti unta, jossa tulen kotiin ja siellä on poliisin kieltonauhat. Ne tarkoittavat, ettei sinne saa tulla. Siksi koti on minulle erityisen tärkeä asia. Se on koti, kotimaa ja turva.

Kansainvälistä Naistenpäivää vietetään tiistaina 8. maaliskuuta.

Kuvat
Umayya Abu-Hanna
Iamsterdam Media Bank

mobilehomesquare

Partager

Pas de commentaires

Soyez le premier à nous laisser un commentaire

Répondre