Suomen Ranskan instituutti esittelee kuukausittain luovien alojen tekijöitä, joiden työ koskettaa nykypäivän Ranskaa ja Suomea. Juhani Pallasmaa on suomalainen arkkitehti ja emeritusprofessori, joka on toiminut muun muassa Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin professorina ja Suomen rakennustaiteen museon johtajana. Hänen merkittävimpiin suunnittelutöihin kuuluvat Rovaniemen taidemuseo, Kampin kauppakeskus Helsingissä ja Suomen Ranskan instituutti. Hän on kirjoittanut ja toimittanut yli 60 kirjaa ja 400 esseetä. Juhani Pallasmaa on muun muassa Suomen Arkkitehtiliiton ja American Institute of Architects -järjestön kunniajäsen, sekä viiden yliopiston kunniatohtori.

Tapasin Juhani Pallasmaan eräänä toukokuun aamupäivänä hänen toimistossaan Tehtaankadulla. Astuessani sisään kevätauringossa kylpevään, kirjahyllyjen vuoraamaan työhuoneeseen, aistin välittömästi kiehtovan yhdistelmän lämpöä, keveyttä ja arvokkuutta. En ollut valmistautunut tapaamiseen tarkoin muotoiltujen kysymysten ja lauseenparsien kera. Olin utelias näkemään, mihin suuntaan keskustelu muotoutuu. Kohtaamisesta tuli monimuotoinen: vaihdoimme ajatuksia niin Helsingin horisontista kuin kalastuksesta Inarijärvellä, kosketuksesta ja kärsivällisyydestä. Hetkeen sisältyi lukuisia siteerauksia, ajatuksia kirjallisuudesta ja taiteesta – ennen kaikkea tarinoita eletystä elämästä.

Poikkitaiteellisuus ja rajoja rikkova uteliaisuus kuvaavat monipuolista uraasi: olet toiminut professorina, sekä työskennellyt kaupunkisuunnittelun, arkkitehtuurin, tuote- ja graafisen suunnittelun parissa. Kuinka päädyit suunnitteluun ja arkkitehtuuriin?

Olen syntynyt Hämeenlinnassa ja varttunut Helsingissä. Sota-ajan vietin maalla vaarini maalaistalossa: tästä ajanjaksosta muodostui minulle erittäin tärkeä kokemus. Huomaan palaavani näihin muistoihin yhä useammin. Minulla oli tapana seurata vaarini touhuja, joka oli maanviljelijä, ja opin häneltä tavattoman paljon. Ennen kaikkea vietin paljon aikaa yksin ja luonnossa, seuraten luonnon asioita ja eläimiä.

En tiedä miksi päädyin nimenomaan arkkitehdiksi. Oppikouluaikoina suunnitelmiini kuului lääketieteen opiskelu – minusta piti tulla kirurgi ja luin kouluvuodet maailmankuulujen kirurgien elämäkertoja. Yliopiston ilmoittautumispäiväni päädyinkin kävelemään arkkitehtuuriosastolle, jonka käytävillä näin Eliel Saarisen uskomattomat perspektiivipiirrokset Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmasta. Ne nähdessäni tiesin, että ammattini oli valittu.

Lapsuuteni maalaisympäristössä kaikki tekivät samoja töitä. Tämän seurauksena omaksuin asenteen, jonka mukaan ihminen osaa tehdä kaikkea: tästä syystä en ole myöskään oppinut pitämään rajoja työskentelyssäni. Viime syksynä osallistuin Pariisissa matematiikkojen konferenssiiin, jossa pidin luennon äärettömyydestä. Ennen kuin minua pyydettiin luennoimaan aiheesta, en ollut koskaan aiemmin edes ajatellut äärettömyyttä. Saatan helposti lähteä mukaan asioihin, joita minulle ehdotetaan. Jotkut pitävät sitä liioiteltuna kunnianhimona, mutta siitä ei ole kyse – luonnehtisin sitä ennemmin maalaispojan uteliaisuudeksi.

Astuessani sisään uuteen tilaan – oli kyse sitten huoneesta tai kaupungista – minulle muodostuu sekunnin murto-osassa kokonaistuntemus. Olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka atmosfäärinen aisti olisi meidän kuudes aistimme, kenties tärkein kaikista aisteista.

Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat merkittävässä roolissa elämässäsi: olet kirjoittanut ja toimittanut yli 60 kirjaa ja 400 esseetä, joita on julkaistu lukuisilla eri kielillä. Minkälainen prosessi kirjoittaminen on sinulle?

Vaikka en ole ikinä kirjoittanut proosaa, kirjallisen sävyn löytäminen on tullut minulle yhä tärkeämmäksi vuosien mittaan, ja tyylini kirjoittaa on melko assosioiva. Kun aloitan työskentelyn uuden tekstin parissa, en ikinä kirjoita valmistelevaa yhteenvetoa. Tällöin tekstistä tulee sellainen, mitä se kirjoitus haluaa tai tilanne edellyttää. Milan Kundera, joka on kirjoittanut parissa yhteydessä romaanin viisaudesta, on todennut, että kunnon romaani on aina viisaampi kuin kirjoittajansa. Hän on myös ohjeistanut, että mikäli kirjailija tuntee olevansa viisaampi kuin tekstinsä, niin hänen on paras vaihtaa alaa. Nämä ajatukset kuvaavat hyvin myös omaa suhtautumistani kirjoittamiseen.

Minulla on aina sama prosessi: kirjoitan jokaisen juttuni arviolta kymmeneen kertaan. Aivan ensimmäisen version teen aina täysin käsin. Ensimmäisillä kierroksilla tunnen itse kirjoittavani, prosessin edetessä katson mitä teksti itse ehdottaa ja annan tilaa sen kehittymiselle.

 

 

Olet nostanut useissa teoksissasi esiin eri aistien merkityksen kokonaisvaltaisen kokemuksen rakentumisessa. Kuinka erittelet tiedolle ja toisaalta välittömälle kokemukselle rakentuvan ymmärryksen?

Luonto ja sen eläimet ovat täydellisen viisaita. Myös ihminen on perusluonteeltaan viisas, ja tämä liittyy nimenomaan olosuhteissa selviämiseen.

Tietoa tai tiedollista suhtautumista on kolme eri tasoa: informaatio, tieto ja viisaus. Mielestäni näitä kahta ensimmäistä tasoa ei yliopistoissa enää pitäisi opettaa, vaan niiden tulisi kuulua perittyyn traditioon ja kulttuuritaustaan. Valitettavasti tämä ei tänä päivänä enää päde. Yliopiston tehtävä olisi yhdistellä näitä perustavanlaatuisia aineksia viisaudeksi. Opettaessani korkeakouluissa huomaan usein joutuvani palaamaan perusasioiden ja käsitteiden pariin – opiskelijoilta puuttuu usein kulttuurin ja kodin luoma yhteinen perusta.

Viisaus ei ole tiedollinen laatu, vaan se liittyy läheisemmin minuuteen ja kokonaiskuvan rakentamiseen ja ymmärtämiseen. Viisaus kasvaa elämänkokemuksen myötä, se on elämäntuote. Toki sitä voi myös opiskella, ja paras keino oppia sitä on kirjallisuus, joka on tiivistettyä elämää. Meidän ajassamme kaikkein uhatuin alue on kokonaisuuksien hallinta: kaikki sirpaloituu, ja näitä sirpaleita on tarjolla helpommin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Sirpaleet eivät kuitenkaan muodosta kokonaisuutta, ellei niiden ympäriltä löydy viitekehystä.

Merkkiteoksessasi The Eyes of the Skin, joka julkaistiin vuonna 1996, kirjoitat paljon katseen dominoinnista ympäristön havainnoinnissa. Vaikka kirjan julkaisusta on kulunut yli 20 vuotta, aihe tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan aiemmin. Miten näet teknologian roolin arkkitehtuurissa?

Näen teknologian ikään kuin ihmisen ulokkeena. Kaikki tekniikka laajentaa ruumiillisia tai älyllisiä ominaisuuksiamme ja kykyjämme. Näin ollen teknologia ei ole ainoastaan ulkopuolellamme, vaan se on osa meitä. On vaarallista, että teknologiaan ja tekniikkaan luotetaan lapsenomaisesti, ikään kuin se olisi viatonta. Kaikki tekniikka muuttaa aina käyttäjäänsä, esimerkiksi tietokone vaikuttaa suoraan hermojärjestelmään.

Minua huolestuttaa kaikkien mahdollisten asioiden perässä juokseminen, ajattelematta niiden mahdollisia seurauksia. Kaunokirjoituksen lopettaminen suomalaisessa koulujärjestelmässä on tästä esimerkki. Kaunokirjoitus ruumiillistaa kirjoittamisen ja tekstin, ja samalla se on lukemisprosessin sisäistämistä. Tämä kuvaa koululaitoksen jokseenkin täydellistä ymmärtämättömyyttä ihmisen ykseydestä, ruumiin ja mielen jatkumosta. Viimeksi eilen katsoin Dostojevskin Idiootista kohdan, jossa ruhtinas Myskin antaa kaunokirjoitusnäytteitä tulevalle työnantajalleen: hän kirjoittaa tunnetun lauseen kuudella eri tyylillä, ja jokaista tyyliä hän kuvailee muutamalla sanalla. Tämä on hieno esimerkki siitä, kuinka paljon merkityksiä sisältyy kaunokirjoitukseen.

Postmodernin ajanjaksomme hyvin kiteyttävä, aiemmin mainitsemasi käsite sirpaloitumisesta herättää paljon kysymyksiä tilan ja ajan määritteistä. Miten peilaat edellä mainittuja käsitteitä opetustyösi kautta?

Italo Calvino kirjoittaa siitä, kuinka aika oli keskeinen käsite kirjallisuudessa 1800-luvulla, mutta 1900-luvulla kirjallisuuden keskeiseksi käsitteeksi on muodostunut tila. Yleensä arkkitehtuuriin ei liitetä aikaelämystä tai -sisältöä, vaikka se on mielestäni yhtä tärkeä käsite kuin tila. Arkkitehtuuri mahdollistaa elämisen sekä tilassa että ajassa.

Ranskalainen arkkitehti-filosofi Paul Virilio on kirjoittanut siitä, kuinka nyky-yhteiskuntien keskeisin tuote on vauhti. Olen erityisen kiitollinen pitkästyneisyyden vuosista, joita koin lapsuudessani. Lasten pitää saada ikävystyä, jotta sisäinen luova kyky herää. Kärsivällisyyden lisäksi puhun usein oppilailleni myös epävarmuuden käsitteestä. Nykyään kouluissa pyritään ainoastaan varmuuteen. Toki se on tavoittelemisen arvoista, mutta sen rinnalle pitäisi myös kehittyä kyky sietää epävarmuutta.

Tuot usein esiin lapsuudenympäristön, maalaiselämän ja luonnon merkitykset, jotka ovat seuranneet sinua vahvasti eri elämänvaiheissa. Missä sijaitsee mielenmaisemasi?

Mielenmaisemani löytyy suomalaisesta metsästä. Maailmaa kiertäessäni ja hotelleissa nukkuessani mieleeni on tallennettu näkymä järven pinnasta, joka siintää metsästä puunrunkojen läpi. Metsä on minulle tärkeä paikka, ja olen myös kirjoittanut siitä paljon. Jos olen ahdistunut jostain, kaikki asettuu paikalleen mennessäni metsään puoleksi tunniksi.

Eräässä haastattelussa mainitsit, kuinka sinulla oli aikaisemmin tapana määritellä modernismi uuden keksimisen kautta ja kuinka nykyään näet sen ennemmin vuoropuheluna. Miten suhtaudut arkkitehtuurin historiaan ja kerrostuneisuuteen, ja kuinka merkittäviä ja aktiivisia käsitteitä ne ovat työssäsi?

Asenteeni aikaan, historiaan ja tekniikkaan on muuttunut varsin radikaalisti nuoruudestani. Kuulun siihen futurologiseen sukupolveen, joka 60-luvulla uskoi vahvasti teknologian mahdollisuuksiin sekä järjen ja demokratian voittoon. Kaikki nämä alueet ovat tuottaneet pettymyksen.

Nuorempana en välittänyt niin paljon historiasta. Historiatieteen sijasta koen tärkeäksi historian tajun. Esseessään Tradition and the Invididual Talent vuodelta 1919 T.S. Eliot käyttää käsitettä the historical sense, jolla hän viittaa elämän ja kulttuurin historiallisuuteen. Tämän merkitys vain kasvaa minulle vuosien mittaan. Sen kautta ymmärrän itse olevani – niin suunnittelijana kuin kirjoittajana – kerrostuma ajallisessa jatkumossa. Tämän vuoksi minulla on tapana käyttää paljon sitaatteja. Haluan tuoda kyseiseen asiaan liittyvän tradition näkyväksi, sen sijaan että esittäisin jotakin omana keksintönäni.

Suomessa tapahtuvan rakennusbuumin yhteydessä keskustelua käydään myös enenevässä määrin eriarvoisuudesta ja sen vaikutuksesta kaupunkisuunnitteluun. Miten suhtaudut tähän?

Eriarvoistuminen näkyy kaikilla eri osa-alueilla. Suren sitä, kuinka pohjoismainen hyvinvointivaltio käsitteenä on kadonnut. Ajassamme on vallalla monia järjettömyyksiä, ja kaiken yksityistäminen, kaiken mittaaminen rahassa ja aikaamme liittyvä yltiöpäisyys ja piittaamattomuus ovat huolestuttavia.

 

 

Mihin asioihin kiinnität ensimmäiseksi huomiota saapuessasi uuteen ympäristöön? Kuinka tärkeitä yksityiskohdat ovat sinulle?

Astuessani sisään uuteen tilaan – oli kyse sitten huoneesta tai kaupungista – minulle muodostuu sekunnin murto-osassa kokonaistuntemus. Olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka atmosfäärinen aisti olisi meidän kuudes aistimme, kenties tärkein kaikista aisteista. Vaikka tämä on ollut jollain tapaa esillä 1800-luvun lopulla saksalaisessa estetiikassa, on se tullut melko vastikään yleisempään keskustelun piiriin arkkitehtuurin maailmassa.

Yksityiskohtien hallitseminen on tärkeä taito. Jotta yhtenäinen atmosfääri muodostuu, yksityiskohdat eivät saa olla liian aktiivisia. Yksityiskohdat palvelevat esimerkiksi näköaistiin liittyvää kosketusta – me kosketamme silmillämme. Usein vanhempi arkkitehtuuri ja suunnittelutyö tarjoavat miellyttäviä kosketuselämyksiä silmälle, kun taas uusi arkkitehtuuri varsin usein on liian teräväsärmäistä: miellyttävät pinnat, tekstuurit ja muodot puuttuvat. Pidän tätä näköön piilotettua kosketusaistia todella tärkeänä. Aina kun suunnittelen esinettä tai rakennusta, koskettelen sitä mielessäni katsomisen sijasta. Tunnen viivat ihollani.

Nuorempana en ollut niin kiinnostunut materiaaleista. Tässäkin asiassa asenteeni on muuttunut. Gaston Bachelard jakaa mielikuvat kahteen eri kategoriaan, muodon ja aineen mielikuviin. Aineen mielikuvat ovat syvempiä, ja materiaali on muodon alitajunta, mikä on kaunis ilmaus. Bachelard on myös tuonut esiin, kuinka tiede ei oikeastaan pysty sanomaan mitään eletystä elämästä: vain taide välittää tuntemuksia eletystä elämästä. Tästä olen täysin samaa mieltä.

Kuvat: Emma Sarpaniemi